Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
AURINKOMYRSKY
Olen sanonut aika paljon viime aikoina. Kohteliasta onkin nyt antaa puheenvuoro muille. Toivon, että keskustelu jatkuu, ettei se lopu koskaan.
Tässä vielä muutama mieleen tullut asia.
On kiistatta ongelmallista, että sana “kulttuuri” assosioituu ihmisten mielissä melkein yksinomaan populaarikulttuurin menestyviin ja arvostettuihin ammattilaisiin. Että “kulttuurin kasvot” kuuluvat (ehkä muutamaa kuuluisaa kapellimestaria ja elokuvaohjaajaa lukuunottamatta) niille, jotka esiintyvät radion ja television viihde-ja keskusteluohjelmissa, kirjoittavat suosittua ja kenties palkittuakin kirjallisuutta ja musiikkia, ja jotka ovat jatkuvasti esillä eri medioissa.
Mielestäni on vaivaannuttavaa, että älykkäät ja ansioituneet naiskirjailijamme joutuvat poseeraamaan kukkamekossa naistenlehtien kansissa ja puhumaan ihmissuhteistaan, vaikka heillä olisi paljon tärkeätä ja mielenkiintoista sanottavaa. Mielestäni on käsittämätöntä, että suurimpien sanomalehtiemme taideartikkeleissa saa yhä harvemmin lukea itse taiteen sisällöstä ja yhä useammin “aivan tavallisen taiteilijan aivan tavallisesta työpäivästä”, ja hänen “lempiresepteistään”. Että kulttuurikritiikistä aistii monipuolisen sivistyksen katoamisen ja sen, että toimittajat kirjoittavat enimmäkseen omalle yleisölleen. Mielestäni on sanoinkuvaamattoman surullista, että sanat “kulttuuri”, “taide” ja “taiteilija” kumisevat tyhjyyttään, koska niiden ei enää ANNETA merkitä mitään. Koska “merkitys” ei ole mediaseksikästä. Koska “merkitys” ei luo mielikuvia kepeydestä, keskinkertaisuudesta ja turvallisuudesta. Koska "merkitys" saattaisi tarkoittaa jotain vaarallista, riskialtista tai epämiellyttävää.
Häikäilemättömin viihteellistymisen ilmentymä on se, että populaarikulttuuri, joka on aina ammentanut alakulttuureista, näyttää nyt ammentavan itse itsestään. Sitä toivoisi, että tämä on painajaismainen harha, mutta näin ei ole. Alakulttuurit syntyvät ja elävät oman vastustuksensa ja anarkiansa voimasta. Sosiaalinen media on kuitenkin kesyttänyt ja sitä kautta tuhonnut tämän vastustuksen. Kaikki räpiköivät nyt samassa meressä, lilluvat henkisesti ylensyöneinä samassa, yksiulotteisessa, mitäänsanomattomassa mielikuvassa todellisuudesta. Halusivat tai eivät. Myönsivät he tämän tai eivät.
Alakulttuurit eivät siis varsinaisesti kuole viihteen vuoksi, vaan merkityksen puutteeseen. Siihen tulee ehkä taidekin kuolemaan. Jos näin todella käy, sitä voi kutsua tahalliseksi ja harkituksi murhaksi.
Teknologiajätit luovat valtansa ja tuottavat sisältönsä riisumalla asioilta niiden merkityksen, niiden ytimen. Virtuaalimaailma on mielikuvien maailma. Kun asiat ja ihmiset, taidekin, ovat olemassa pelkissä mielikuvissa, niistä tulee väistämättä tehottomia ja arvottomia. Väitänkin, ettei ihmiskunta ole koskaan historiansa aikana tuntenut yhtä suurta arvottomuuden ja merkityksettömyyden tunnetta kuin nyt. Olemme syyllisyyden ja epäilyn kyllästämiä, ja sen sijaan, että ottaisimme nämä tunteet vastaan osoituksena hereillä olosta, haluamme vain unohtaa ne. Tästä on seurauksena, että annamme pois ihanteet ja uskon ihmeisiin. Mitä jää jäljelle?
Tämä merkityksen riisto on sivilisaation historian tehokkain ja onnistunein yritys tuhota kaikki hyvä mitä olemme saaneet aikaan. Sitä on paljon, vaikka meidän annetaan toisin ymmärtää.
Kulttuurin pirstaloituminen antaa mahdollisuuden hallita ja repiä ihmiset irti juuriltaan. Saada meidät tuntemaan, että olemme ylimääräisiä, ettemme kuulu tänne. Historian viipaloiminen ja muodikas tapa noukkia sieltä täältä oman agendan painottamiseen ja ajamiseen ei ole edistystä. Se on vain rikkomista. Ihmisyyttä ja tekemiämme virheitä voi ymmärtää ja ne voidaan korjata vain suurta kokonaisuutta mukana raahaten.
Ne ihmiset ja taiteilijat, jotka tuntevat itsensä yksinäisiksi, eksyneiksi ja levottomiksi tässä uudessa järjestyksessä, heille sanoisin; Pysykää siinä aistimuksessa. Se on arvokkain omaisuutenne. Teille tullaan sanomaan, ehkä sanotaan jo, että elätte menneessä, että olette negatiivisia, että totuus on relatiivinen. Nämä ovat kieltäjien ja vastuunpakoilijoiden lauseita. Heidän palkintonsa on hetkellinen. Teidän, ikuinen.
Totuuteen pyrkiminen on jo totuudessa elämistä, eikä sen parempaan kenenkään tarvitse pystyä. Todellinen totuus voi järkyttää, ravistella ja tuntua sietämättömältä, mutta se ei koskaan vahingoita ketään. Se vie aina hyvää kohti. Taiteen luonteeseen ja taiteilijan velvollisuuteen, ihmisen velvollisuuteen kuuluu etsiä totuutta, ja totuuksista yksi on, ettei taide, eikä ihmisyys elä hetkeäkään pelkissä mielikuvissa.
Jotkut saattavat nähdä ristiriidan siinä, että juuri minä puhun näistä asioista, mutta he haluavat kenties vain vältellä ikävää tosiasiaa; Että he tanssivat ruumiin kanssa tahdottomasti sivulle vilkuillen. Eikö tärkeintä ole, että näistä asioista puhutaan? Saavutin aikanaan sen, mistä moni taiteilija ja jokainen viihdetaiteilija haaveilee; Suosion. Annoin sen kuitenkin omasta halustani pois. En välinpitämättömyyttäni tai ylevyydestä, vaan siitä syystä, ettei se ollut minua varten. Tunsin vahvasti, että oma totuuteni oli jossain muualla ja halusin lähteä sitä etsimään.
Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että toivoa ei ole. Mutta kenties…ehkä, sitä kuitenkin on. Toivo elää halussa katsoa totuutta kohti. Ja juuri nyt meidän pitäisi pystyä myöntämään, että lillumme kuin unessa aavalla ulapalla ja Luoja yksin tietää, miten tässä tulee käymään.
Totuus on kuitenkin aina kaunis, vaikka se olisi ruma, pelottava ja väistämätön. Herääminen voi olla hukkumista.
Kunnon aurinkomyrskyä odotellen.