Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
AJAISPUHE DIDRICHSEN BJÖRN WECKSTRÖM
Luin jostain, joskus, että tulevaisuuden käsite keksittiin vasta 1700-luvun lopulla. Että ennen sitä, tulevaisuutta sellaisena kuin me sen nyt hahmotamme, ei ollut olemassakaan. Toki ihmisillä on ollut käsitys ajan kulusta; Oli tulevia ajankohtia kuten huominen, ensi vuosi, tuleva sadonkorjuu, läheisen syntymä tai kuolema, tai joku muu elämänkulkua rytmittävä tapahtuma. Mutta tulevaisuutta heillä ei ollut.
Tulevaisuus syntyi kahden maailmanjärjestyksen murroskaudella. Varhaismodernin renessanssin ja varsinaisen modernin välimaastossa alkoi muotoutua ajatus kokonaisvaltaisesta, yhtenäisestä ja tuntemattomasta alueesta jossain edessäpäin. Tätä aluetta ihmiskunta lähti heti suurella innolla valloittamaan ja jäi sille tielleen. Kuin vaivihkaa tulevaisuudesta tuli VASTAUS, USKONTO, PAREMMAN ELÄMÄN TYYSSIJA. Siitä tuli projektiopinta, jonne kaikenmaailman toiveet saatettiin sijoittaa. Se oli kaikille avoin, yhteinen. Tulevaisuudessa kaikki tulisi olemaan toisin. Ja ennen kaikkea tulevaisuus oli nyt ihmisen muokattavissa, hallittavissa, kartoitettavissa. Runsaat parisataa vuotta me olemme nyt eläneet näin. Kuumeiset katseet kiinnittyneenä ajan horisonttiin, suureen unelmaan, kaikkiin niihin kuviteltuihin huomisiin. Mutta todettakoon samalla, että me olemme perillä. Olemme saapuneet johonkin niistä tulevaisuuksista, joista aikanaan haaveilimme. Miltä kaikki näyttää? Tätä voisi erityisesti kysyä sinulta, Björn, retrospektiivisi avajaispäivänä.
Kun pyysit minua puhumaan tähän tilaisuuteen, päätin olla sanomatta niitä tavanomaisia lauseita tavanomaisella tavalla, mutta kyllä ne nyt on kertakaikkiaan sanottava; Ihailen sinua ja pitkää uraasi. Veistoksesi kiehtovat minua suuresti ja ovat olleet yhtenä inspiraation lähteenä tulevaan elokuvaani, johon itsekin lupauduit mukaan vailla ennakkoluuloja, innostuneena. Kiitos valtavasti siitä. Sinulla on myös kauniin surulliset silmät ja erittäin mukava vaimo. Tunsimme joka kerta itsemme tervetulleiksi kotiinne. Kiitos teille kummallekin siitä.
Tämän lisäksi halusin sanoa myös jotain muuta. Jotain, joka lämmittäisi pidempään kuin pienen hetken verran. Jotain, jonka taiteilijan pitäisi saada kuulla ainakin muutaman kerran elämässään, ehkä useamminkin; Sillä mitä teet on merkitystä. Sillä on aina ollut, on ja tulee aina olemaan. Se, että me muut saamme taiteestasi voimaa ja voimme siitä nauttia on tietysti sekin arvokasta, mutta se ei lopulta ole se asia, joka tekee siitä merkityksellistä. Taiteesi merkitys on siinä, että olet antanut sille koko elämäsi. Rakkautesi, surusi, tyhjyytesi ja täyttymyksesi. Aikasi, ajatuksesi. Olet elänyt ja elät sen kautta ja sille. Tämän näen eräänlaisena lahjana maailmankaikkeudelle. Voiko ihminen enempää antaa kuin elämänsä?
Kerron vielä jotain henkilökohtaista; Olen luopunut uskostani tulevaisuuteen. Olen tietoisesti päättänyt luopua uskostani keksintöön, joka houkuttelee katsomaan yli ja ohi sen, minkä olemme tulleet tänne kokemaan: Elämän mittaisen tragedian. Eikä tässä ole mitään melodramaattista. Antiikin kreikkalaiset sen jo tiesivät; tragedia on elämän rikkautta.
Luulen, että lähes kaikki taiteilijat ovat traagikkoja. Ehkä sinäkin, Björn. Meillä ei oikeastaan ole vaihtoehtoja. Taidetta on mahdotonta tehdä, ELÄMÄÄ ON TUSKALLISTA ELÄÄ jos ei koe niitä merkityksellisiksi omassa itsessään. VAIN JA AINOASTAAN NIIDEN ITSENSÄ VUOKSI. Siksi taiteeseen ja elämään voikin uskoa niin syvästi ja kokonaisvaltaisesti, koska NIIDEN MERKITYS VIRTAA AINA SISÄLTÄ ULOSPÄIN.
Kun saavuin ensi kertaa kotiinne ja siinä syyspäivän hämärässä seisoin ateljeessasi veistostesi ympäröimänä. Katsoin Minotauroa, Ikarosta, Sogno Stereofonicoa, niiden kiiltäviä pintoja, niiden painavaa hiljaisuutta ja voimaa, ajattelin; Olen saapunut Björn Weckströmin tulevaisuuteen. Ja se ei kuulu ainoastaan sinulle, Björn, vaan meille kaikille. Kiitos, että saamme jakaa näkysi. Työsi ovat ajankohtaisempia kuin koskaan.