Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
CARTE BLANCHE TAMPERE 2019
Minulle elokuva on parhaimmillaan kuin matka alitajuntaan; surrealistinen, yllättävä ja vetovoimainen seikkailu. Vierastan tarinoita, enkä kaipaa valmiita vastauksia. Viihdyn kysymysten äärellä. Elokuvaa katsoessani haluan tulla provosoiduksi, haluan seota symboleista, kiihottua äänistä, haluan hukkua, kadota näkemääni.
Amerikkalainen avantgarde-elokuva vastaa toiveisiini. Maya Derenin Meshes of the afternoon toistaa rytmiään mantran tavoin. Se on aistikas, ilmava ja uskomattoman vapaa teos. Jos Meshes of the afternoon olisi maalaus, se olisi joku Rene Magritten töistä, joissa ovet aukeavat aina vain uusiin maailmoihin, eikä mikään ole sitä miltä näyttää.
Entä mitä jää jäljelle kun elokuva puretaan sen perustuksiin? Kenneth Angerin Scorpio rising on elokuva siitä, mitä elokuva lopulta on: fetissi objekti. Valkokankaalle heijastuvat, moottoripyöriään rassaavat nahkatakkimiehet, nuo saavuttamattomat halujen objektit peittävät taakseen kätkeytyvän tyhjyyden.
Samasta tyhjyyden apajasta ammentaa myös David Lynch. Ja jos elokuvan tarkoituksena on luoda illuusio läsnäolosta, järkyttää Lynch tuota illuusiota hyvin omintakeisin keinoin, kuten absurdi The Amputee todistaa. Lynch puhuu usein vaatimattomasti ”ideoista” ja ”sattumasta”, mutta hänen filmografiaansa lävistävä punainen lanka johtaa silti suoraan elokuvan ytimeen, halujen ja tyhjyyden kiehtovaan leikkiin.
Iranilaisen Shirin Neshatin audiovisuaalinen voimannäyttö Turbulent koskettaa minua aina yhtä syvästi. Neshat ei luo maailmoja, kuten Deren tai Lynch. Hänen elokuvansa ovat väkevästi tästä maailmasta. Neshat antaa äänen äänettömille.
Ja vielä äänistä puheenollen; Siivotessani huvitan itseäni ajattelemalla Chantal Akermanin hermostuneesti hymisevää, Chaplinmaista hahmoa elokuvassa Saute Ma Ville. Tätäkö on naisen elämä? Merkityksettömien kotiaskareiden toistoa. Voisi hyvin työntää päänsä kaasu-uuniin.
Saute ma ville on pieni keittiöpainajainen.