Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
ELOKUVATAIDE?
Kun eräs tuttavani pääsi opiskelemaan Elokuvataiteen laitokselle, ensimmäisen vuosikurssin ohjaajaoppilaille sanottiin kuulemma jokseenkin näin: Taide-elokuvaa ryhtyvät sitten tekemään vain ne, jotka haluavat nähdä nälkää. (!!!)
”Onko siis niin, että Elokuvataiteen laitos varoittelee oppilaitaan elokuvataiteilijan urasta?”, kysyin häneltä vähän sarkastisesti, kun törmäsimme jossain ja puhuimme asiasta. Nuori mies kohautti mietteliäänä harteitaan. Tästä on nyt muutama vuosi. Tuttavani muuten valmistuu pian lääkäriksi. Ehkä hyvä niin. Tottahan se tietenkin on, että Suomessa on mahdotonta ansaita elantoa taide-elokuvia tekemällä. Miksikö? Koska käytännössä koko lajia ei ole meillä olemassakaan! Ja tällainen naurettava manipulointi, jolle tuttavanikin altistui pitää kyllä huolen siitä, ettei tule koskaan olemaankaan. Onko sillä väliä? Totta helvetissä on.
Taiteenala, jolta uupuu keihäänkärki on tynkä, väsynyt pötkäle. Keihäänkärki uusii ja raikastaa alan standardeja. Se lävistää ennakkoluuloja, oletettuja totuuksia ja sääntöjä. Se luo positiivista painetta myös pötkäleeseen. Suomalaisesta elokuvasta näkee, että tämä keihäänkärki puuttuu täysin. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ohjaajiemme jälkeä ei pysty erottamaan toisistaan. Tämä ei ole mikään vahinko, vaan suomalaisen käsitys ammattitaidosta; Keskiverto. Sopiva. Ei tee itsestään numeroa. Tähän ammattitaitoon kuuluu myös olennaisena osana virheiden nyppiminen. Tämä kaikki lähtee koulutuksesta.
Elokuvatuottaja Jussi Rantamäki sanoi TAIKE:n taideneuvoston blogissa: ”Oikeastaan kukaan ei ole vielä osannut kuvailla minulle kysyttäessä, millaista se suomalainen elokuva oikein on. Mielestäni se pakenee määritelmiä.” Eikä pakene. Puolet elokuvistamme on puhtaita Kaurismäki pastisseja. Kaurismäki ei kuitenkaan voi millään olla enää keihäänkärki, koska hänen uudet työnsä nostalgisoivat jo hänen vanhoja töitään. Hän voi toki tehdä niin, mutta kun muut tekijät yrittävät samaa, ollaan niin syvällä haikeuden hangessa, ettei siinä Hannu-Pekka Björkmanin vitsit auta. Ainut tapa lämmitellä on laskea alleen, kuten W elokuvassa teinkin. Mutta se johtui vain siitä, että teen taide-elokuvia, eikä meillä ollut kuvauksissa varaa lämpö-puhaltimeen.
Haluaisin muuten muistuttaa, että kun Kaurismäki tuli alalle, hän haukkui sen aikaiset suomalaiset elokuvat maan rakoon. En tarkoita, että keihäänkärjeksi asettuminen pitäisi tapahtua muiden haukkumisen kautta, mutta olisi silti mielenkiintoista kuulla jonkun lahjakkaan, nuoren tekijän sanovan palavin silmin: Kaurismäki on mennyttä. Kaurismäki olisi tästä ainoastaan iloinen, sillä hän jos joku tietää, että elokuva-ala ilman keihäänkärkiä on kuoleva ala.
Mielestäni elokuvataiteenlaitoksen nimi on harhaanjohtava, sillä ensisijaisesti sieltä valmistuu päteviä elokuva-alan ammattilaisia elokuvateollisuuden tarpeisiin. Elokuvataiteen apurahojakin myönnetään usein näille päteville ammattilaisille, joista lähes jokainen tekee suurelle yleisölle suunnattua, viihteellistä elokuvaa. Muilla taiteenaloilla tällainen ei tulisi kuuloonkaan. Ettäkö SKR:n tai TAIKE:n taiteilija-apurahoja myönnettäisiin puhtaasti kaupallista musiikkia tekeville henkilöille (tavoitteena maksimaalinen suoratoistolatausten määrä)? Tai valokuvataiteen apurahoja henkilöille, jotka toimivat kaupallisten agenttien (tuotantoyhtiöiden) leivissä?
Miksi elokuva-ala tekee tässä poikkeuksen? Yleisin selitys on se, että elokuvat ovat suunnattu suurelle yleisölle. Tämän ”suuren yleisön” saavuttaa kuitenkin vain muutama kotimainen elokuva vuosittain. Muut keräävät sen verran katsojia, että lipputuloilla pystytään juuri ja juuri kattamaan markkinointikustannukset.
Saako siis kysyä: Miksi ei sitten samalla tehdä jotain taiteellisesti kunnianhimoisempaa, yllättävämpää, kokeellisempaa? Jos yleisöä ei kerran ole, miksi sitä pitää niin hirveästi yrittää kosiskella?
W elokuvassa toimin vastoin kaikkia sopivuuden sääntöjä. Valitsin kieleksi ranskan (miten tekotaiteellista!) ja aiheutin riehuvana Madame Eurooppana miespuolisille katsojille kastraatiokokemuksen, josta arvoisa elokuvakriitikkommekin niin kovasti närkästyi. Elokuvani henki vastustaa sotaa, joka sekin on nykyään kiellettyä. Parempi olisi opettaa suomalaisia sotimaan, kuten Sisussa tehdään. Silti W sai 900 katsojaa. Mikä menestys! Jos olisin halunnut ylittää edes 10 000 katsojan rajapyykin, olisin joutunut tekemään täysin toisenlaisen elokuvan, ja kassa olisi silti tyhjä. Järjetöntä! Nyt tein juuri sen elokuvan, jonka halusinkin tehdä ja sen näkevät pian Yle Areenasta ne, jotka haluavat sen katsoa. Ylen merkitystä ei voi muuten valtavirrasta poikkeavan elokuvan kohdalla liikaa korostaa!
Elokuvataiteenlaitos saa piakkoin uuden elokuvaohjauksen professorin. Jos saisin esittää hänelle muutaman tuhannen taalan kysymyksen, ne kuuluisivat näin:
-Onko elokuvataiteenlaitoksen päämääränä kouluttaa nuorista opiskelijoistaan ensisijaisesti elinkeinonharjoittajia vai taiteilijoita?
-Määrittele elokuvataide? (vastaukseksi ei käy, että se pakenee määritelmiä!)
-Onko moraalisesti oikein ohjata taiteen opiskelijaa keskivertoa ja sopivaa, alan standardia kohti, kaventamalla tietoisesti hänen mahdollista idealismiaan ja näköalojaan? TAIDE=NÄLKÄ
Jos ei, niin miksi?
-Kuinka tärkeänä pidät oman ilmaisun etsimistä ja vahvistamista elokuvataiteessa?
-Onko elokuvataiteen tulevaisuuden kannalta tärkeämpää kannustaa oppilaita kulkemaan myötä-, vai vastavirtaan? Miltä näyttää myötävirtaan kulkevan tulevaisuus? Entä vastavirtaan kulkevan?
-Luettele ystävällisesti suomalaisen nykyelokuvan visionäärit. Kiitos