Essays →

ARS 2022

Runsaat kaksi vuotta ihmiskunta on elänyt pelon ja huolen varjossa. Miljoonat ovat menettäneet henkensä joko virukselle tai pitkittyneiden sulkujen seurauksena. Pelkästään Itä-Aasiassa 250 000 tuhatta lasta kuoli viime vuonna nälkään. Miljoonat ja taas miljoonat ovat menettäneet työpaikkansa ja toimeentulonsa, tulevaisuudennäkymänsä. Mielenterveysongelmat ovat kasvaneet räjähdysmäisesti.

Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, saimme vielä sodan. Se sota on meidän kaikkien. Voiko sota koskaan olla muuta kuin valtava epäonnistuminen? Surua ja menetystä.

Massiivinen häviö. Sydänalaan on muuttanut kummallinen, jäytävä tunne. Vain unessa on hetken vapaa, mutta kun aamulla herää ja avaa silmänsä, tuntuu kuin jokin olisi lopullisesti muuttunut. Mutta miten? Vieressä nukkuvat mies ja lapsi. Pihalla tammi levittelee oksiaan niin kuin ennenkin. Kevään valo tunkee röyhkeästi sisään. Huhtikuu, kuukausista julmin, kirjoitti TS Eliot. Tänä vuonna se tuntuu erityisen julmalta. Huomaan toistelevani usein mielessäni, kaikki on hyvin, kaikki on hyvin…Sillä kaikkihan on, hyvin.

En ole yksin tämän epämääräisen tunteeni kanssa. Lähipiirissänikin moni on alkanut kärsiä jatkuvasta alakulosta ja ahdistuksesta. Ihmiset puhuvat syvästä epäluottamuksesta kaikkeen ja kaikkiin. Jokapäiväisten huolten lisäksi on vielä suuri kuva. Tuskin kukaan voi ohittaa ajatusta, etteikö tämä ajanjakso olisi ollut katastrofikapitalismin orkestrojille vuosisadan tilaisuus. Mitä tapahtuu? Mihin meitä viedään? Poliitikot ympäri maailman ovat tyhjin silmin jankuttaneet samaa mantraa: Tämä on nyt uusi normaali. Uusi normaali, jossa kaikki tuntuu epänormaalilta? Jokin uusi ideologia hakee muotoaan. Onko se ideologia yhtä tuhoisa kuin edelliset? Onko siinä ideologiassa tilaa pienen ihmisen unelmille?

Tuntuu siltä, että tämä uusi normaali on paperinohut todellisuus, jonka kummankin puolin palaa. Onko tämä tunne todellinen? On. Mutta onko se totta? Ei. Se on suurta valhetta.

Mikä muu on valhetta? Minäpä kerron.

Oli huhtikuinen lauantai. Satoi räntää. Taivas tuntui huutavan: Tästä saatte ja tästä! Ilahduin jonosta Kiasman edestä, vaikka toivoinkin sen etenevän nopeasti. Ihmisillä on ilmiselvästi tarve kokea taidetta, ajattelin. ARS22 oli auennut edeltävänä päivänä. Museo oli täpötäynnä taiteen- nälkäisiä.
Aulassa näin muutaman hyvän ystävän. Juttelimme hetken, kysyin, mitä he ajattelivat näyttelystä. He eivät osanneet sanoa. Yksi heistä totesi, että mene itse katsomaan. Lähdin kierrokselle. Kaksi viikkoa sitten sairastettu Omikron painoi vielä keuhkoissa ja pohkeissa noustessani portaita. Silti tunsin iloa siitä, että sain olla ”ihmisten ilmoilla”. Niin kuin vapaudestaan pökertynyt koe-eläin harpoin tilasta toiseen elämyksiä odottaen.

Kiasmassa minut valtaa sama tunne kuin Ikeassakin. Että kuljen väärään suuntaan, teen asiat väärässä järjestyksessä. Ikeassa on sentään nuolet, mieheni huomauttaa. ”Kiasma yrittää tahallaan harhauttaa.” Tämä on tietysti vain salaliittoteoriaa. Me eksyimme pari-kolme kertaa samaan huoneeseen. Mietin, liekö Omikron syönyt aivojeni harmaata ainetta. Pysähdyin Baconin, lempitaiteilijani työn ääreen ja lausuin hiljaisen kiitoksen. Tiesin taas missä olin. Katsoin paksuja maalikerroksia, vaalenpunaista tuskaa, verta ja ektoplasmaa kirkuvanvihreällä pohjalla. Elämän epämuodostumia. Ystäväni olivat maininneet taiteilijasta, joka maalaa seinää alastomalla vartalollaan. Löysimme valjunsinisen viirun valkoisessa seinässä, erotin rintojen ja lantion jäljet. Taiteilija itse oli ilmeisesti kahvitauolla. Missä kerroksessa se Abramovich on, kuulin jonkun kysyvän? Kurkkuani kuivasi. Alastomuuskin olisi sentään ollut jotain. Kävelimme mieheni kanssa suurten ikkunoiden luo tuijottamaan lumisadetta kuin televisioruudun valkoista kohinaa.

Sitten huomasimme selkämme takana suuret mustat kirjaimet. Huomasimme ne vahingossa, kuin yhdentekevän ABC-ketjun mainoksen maantien laidalla. Seinässä luki: NO WAR. Ja sanon nyt, että siinä olisi aivan yhtä hyvin voinut lukea ”Grab a coke”, ”Have a nice day” , tai ”Haistakaa paska”. Ukrainalaiset ansaitsevat parempaa. Me ansaitsemme parempaa. Palasimme typertyneenä aulaan. Kolmekymmentäkuusi euroa köyhempinä otimme takkimme ja lähdimme taistelemaan tuulta vastaan. Vasta kotimatkalla, istuessani vanhassa, saastuttavassa diesel Olvossamme (V on pudonnut pois), pystyin sanomaan jotain. Mitäkö ajattelin ARS22 näyttelystä?

Minusta tuntui siltä, kuin olisin palannut peruskouluun. Kuljen biologian tunnilta kuvaamataidon tunnille. Sitten on vuorossa ympäristöoppi. Lopuksi saan todistuksen. Käytöksessä olisi kuulemma parantamisen varaa. Numeroita ei kuitenkaan anneta. Ne eriarvoistavat. Kiitos.

ARS22 koulutti minua. Se koulutti ajattelemaan, että kuulepa pölvästi, tätä on nykytaide. Tällaista se on! Älä kuvittelekaan, että se tarjoaisi ihmeitä, että se muuttaisi ajatteluasi, että se antaisi voimaa, että sen tekeminen vaatisi uhrauksia ja heittäytymistä elämän tavoin. Ei! Tämä on uusi normaali. NO ART. Ei mitään. Empatia, ARSin teema, on sekin, ei mitään. Päälle liimattu sana. Vain kun asiat ovat ei mitään, ne eivät loukkaa ketään. Sitä on empatia, ettäs tiedätte!

Tämä on tietysti emävalhe ja suuri harhautus. Älkää uskoko tähän!

Silti, ARS22 sai kuin saikin minut tuntemaan empatiaa. Tunsin syvää empatiaa kaikkia näitä taiteilijoita kohtaan. Aistin heidän töistään varovaisuutta, pidättyvyyttä, pelkoa ja hämmennystä. Intohimon tukahduttamista ja virheiden tekemisen kauhua. Nämä ovat taiteen antiteesejä! Nämä ovat kaikkea sitä, mitä taide ei ole!

Henkilökohtainen kokemus on taiteilijan ainut työkalu. Sinä et ole kilpikonna. Sinä olet ihminen. Älä loukkaa kilpikonnaa, lehmää tai koiraa kuvittelemalla, että sinä tiedät mitä ne ajattelevat. Loukkaa itseäsi, taiteilija. Loukkaa itseäsi elämällä.

ANTAKAA MEILLE TAIDETTA!!!