Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
FUNDAMENTALISTI JEANNE DIELMAN
Arvostettu elokuva-alan lehti Sight and Sound julkaisee kerran vuosikymmenessä listan kaikkien aikojen merkittävimmistä elokuvista. Listaan valitaan sata filmiä ja se koostetaan yli tuhannen kriitikon, ohjelmistovastaavan, kuraattorin ja akateemikon antamista äänistä. Kärkikymmenikkö aina vähän vaihtelee, mutta vuorenvarmasti sieltä löytyvät ikisuosikit, kuten Hitchcockin Vertigo ja Orson Wellesin Citizen Cane.
Viime vuoden lopulla, ensimmäistä kertaa koko listan historiassa, parhaaksi elokuvaksi valittiin naisohjaajan teos. Belgialainen Chantal Akerman käsikirjoitti ja ohjasi mestariteoksensa ”Jeanne Dielman, 23 Quai du Commerce, 1080 Bruxelles” vain 25-vuotiaana ja siitä tuli hänen tunnetuin elokuvansa. Yli kolme ja puolituntinen, surumielisen meditatiivinen teos kertoo brysseliläisestä kotirouvasta, joka miehensä kuoltua asuu kaksin poikansa kanssa. Jeannen päivät täyttyvät kotiaskareista ja ansaitakseen hieman ylimääräistä, hän makaa miesten kanssa rahasta.
Ohjaaja Akerman pakottaa katsojan seuraamaan Jeannen yksitoikkoista päivärutiinia kuin reaaliajassa. Miten Jeanne kiillottaa poikansa kengät, tiskaa tiskit, muotoilee lihamurekkeen, levittää pyyhkeen sängylle miesvierasta varten ja makaa tämän kanssa suljetun oven takana. Miehen lähdettyä hän pesee huolellisesti itsensä ja kylpyammeen ja lähtee nappiostoksille. Jeanne on äärimmäisen taloudellinen. Hän säästää käytetyt foliopaperit ja leivityksestä ylijääneen kananmunan. Aamukahvin lopun hän kaataa termospulloon ja juo sen myöhemmin, ilmeisen haaleana ja kitkeränä, kuin rangaistukseksi. Piloille passatun poikansa kanssa Jeanne kommunikoi etäisen asiallisesti, eikä katsoja voi välttyä ajatukselta, että juro poika muistuttaa kuollutta isäänsä. Eräänä iltana poika yrittää avautua tunteistaan. Sanat ryöpsähtävät hänen suustaan kuin synnintunnustus. Jeanne kuitenkin torjuu hänet lauhkean madonnamaiseen tapaan.
Jeanne Dielmanin sisäsiistin elämän rutiineja voisi verrata uskonnolliseen rituaaliin. Niiden merkitykseen on uskottava ja uskottava ehdottomasti, tai jokin särkyy ja kaiken alta paljastuu ammottava tyhjyys. Jeanne saattaa vaikuttaa marttyyrilta, mutta ollakseen sellainen, hänen on oltava myös fundamentalisti. On tuskin sattumaa, että Akerman nimesi sankarittarensa Jeanneksi. Kuten Jeanne d’Arc, on Jeanne Dielmankin neitseellinen sille maailmalle, joka avautuu hänen uskonsa, keittokomeronsa ja kaappijärjestyksensä ulkopuolella. Hänen taistelunsa käydään kukallisen väliverhon takana ja siksi se tuntuu vähäpätöiseltä ja harmittomalta Orleansin neitsyen uskonsotaan verrattuna, mutta todellisuudessa Jeanne Dielmanin kaltaiset naiset ovat vaikuttaneet maailman kulkuun paljon juhlittuja pyhimyksiä enemmän. He ovat kasvattaneet poikansa tarvitsemaan ja halveksimaan kaltaisiaan naisia, ja heidän kohtalonsa välttelystä on tullut monen tyttären pelonsekainen elämäntehtävä.
Kun Jeanne Dielman, rakastelun jälkeinen puna poskillaan, surmaa miesasiakkaansa kiiltävillä ompelusaksilla, varmistaa Chantal Akerman paikkansa elokuvataiteen historiassa. Tätä hienovaraisen hyytävää kliimaksia on aina tulkittu kutakuinkin samalla tavoin; Jeanne vapauttaa itsensä tappamalla. Mielestäni Akerman halusi sanoa jotain täysin päinvastaista. Verityön jälkeen Jeanne istuu ruokapöydän ääressä tyyni hymynkare huulillaan. Hän tietää, että hänen vankilansa on vaihtumassa toiseen, että hänen turvansa on taattu. Jeanne Dielman ei murhannut vapautuakseen, vaan pysyäkseen vankina.
Hän murhasi uskonsa vakuudeksi.