Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
KADONNUT LAPSUUS
Pystyttekö vielä muistamaan hetken, jolloin tajusitte, että lapsuutenne on lopullisesti ohi? Itse muistan sen hyvin. Olin yksitoistavuotias. Murrosiän ahdistuksen oireet olivat alkaneet äkkiarvaamatta.
Pelkäsin ja murehdin jatkuvasti jotain, enkä saanut enää nukuttua. Öisin koko maailman paino lepäsi rintani päällä. Kaikki tuntui vieraalta ja vääristyneeltä. Minun piti jatkuvasti nousta tarkistamaan, ettei sänkyni alla ole käärmeitä. Erään valvotun yön jälkeen istuin vaitonaisena keittiössä syömässä aamupalaa. Katselin aamutoimissaan hääriviä vanhempiani, kun yht’äkkiä tunsin voimakasta vierauden tunnetta heitä kohtaan, ja seuraava ajatus viilsi tietoisuuteni poikki, katkaisten näkymättömän siteen: Nämä ihmiset eivät voi minua enää auttaa. Jotain peruuttamatonta ja väkivaltaista oli tapahtumassa. Muodoton, uusi maailma oli tunkeutumassa tajuntaani ja ymmärsin, että minun oli kohdattava se yksin. Viattomuuden, keveyden aika oli ohi.
Nyt jälkeenpäin pidän itseäni onnekkaana. Jos kerran muistan lapsuuteni lopun, voin ainakin olla varma siitä, että minulla oli lapsuus. Sen territorio, muuttumaton ja pyhä, on mieleni aikajanan ainoa värikylläinen alue. Tarkastelen sitä aina samalta paikalta, lapsuudenkotini etelänpuoleiselta rinteeltä. On huhtikuu ja koivut odottavat lehtiään. Valo on häikäisevää kevään valoa, kaikenläpäisevää. Sellaista valoa kestää vain lapsen keho ja mieli, ja siksi seisonkin etäisyyden päässä, aikuisuuden varjoissa kuin yksinäinen metsänvartija. Luulen suojelevani aluetta, joka todellisuudessa suojelee minua. Niin kuin lapset suojelevat vanhempiaan. Me hakeudumme lastemme valoon kuin yöperhoset liekin läheisyyteen, sillä lapsuus, sen epätodellinen syvyys, pohjaton ja maaginen, sulkee sisäänsä poeettisen illuusion maailmasta. Ilman lapsuutta ei ole runoutta, ei laulua. Ilman lapsuutta ei ole kieltä. Ja niin kuin kaikki illuusiot, on lapsuuskin tuomittu katoamaan, tai ainakin siirtymään tavoittamattomiin, sellaisten etäisyyksien päähän, joita voi mitata ainoastaan sanattomalla, sapenkarvaalla ikävällä.
Tavan takaa kuulee lauseen; Nykymaailman lapset saavat kaiken haluamansa. Olen
täysin eri mieltä. Minusta he eivät useinkaan saa sitä mitä tarvitsevat. He saavat kyllä tavaraa. Heitä ylisuojellaan. Heitä kannustetaan jatkuvasti etsimään identiteettiään, itsenäisyyttään ja oikeuksiaan, mutta ei vahingossakaan etäisyyksiään ja outouttaan. Heitä määrittelee samankaltaisuus, ei erilaisuus, koska samankaltaisuus on helppohoitoisempaa. Aikuiset ovat liian kiireisiä ja patologisen kiintyneitä nuoruuteensa, näytelläkseen enää oidipaalista näytelmää. Lapsuus yhtenä ihmiseksitulemisen metamorfoosin vaiheena on aivan liian aikaa vievä, vaativa ja kompleksinen reaaliajassa elävälle, modernille ihmiselle. Siksi sitä joudutetaan, ja siksi se vaivihkaa sulautetaan aikuisuuteen ennen aikojaan. Näin lapsuuden territoriosta tulee pimeä, määrittelemätön alue, joka menettää sille ominaisen hengen, omituisuuden ja ainutkertaisuuden.
Kuten huumeista, väkivallasta ja vihasta, on lapsuudestakin tullut ratkaisematon sosiaalinen ongelma. Se on oireyhtymä, jota tarvittaessa hoidetaan lääkkein. Lasten ja nuorten pahoinvoinnista puhutaan usein meistä aikuisista täysin riippumattomana, mystisenä ilmiönä, vaikka juuri aikuiset, infantiiliin virtuaalitodellisuuteen katoamalla, kadottivat sinne myös lapsensa kuin loputtomaan ostoskeskukseen.
Lapsuuden runo hävisi päättymättömän nuoruuden illuusioon.