Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
KRITIIKISTÄ
Kritiikin kirjoittamisen olemuksesta sanoisin mielelläni tämän: Tehtävänä se on arvokas ja kunnioitettava. Parhaimmillaan se perehdyttää sekä lukijan, että taiteen tekijän teoksen aiheeseen ja sen käsittelyyn, mahdollisesti koko taidelajin historian näkökulmasta. Kriitikko on usein ollut viisas ja hyvää tarkoittava taiteen tuntija, joka pyrkii välttämään löysiä heittoja ja taiteilijaa tarkoituksellisesti loukkaamaan tarkoitettuja knoppeja. Toki meillä on elokuvakritiikin historiasta kauheatakin kerrottavaa.
Esimerkiksi nostaisin Peter von Baghin kokeman kohtalon, jossa hänen elokuvansa sovitusti tuhottiin, ja josta hän sai tietää myöhemmin, pitäen sitä tylynä taiteilijauransa torppaamisena. Kyllä kritiikki siis aivan erityistä pahaakin voi saada aikaan ja kykenee viemään elokuvalta sekä katsojat, että maineen, samalla kun se tulee estäneeksi taiteilijan myöhemmän uran ja hänen teostensa rahoituksen. Lisäksi se voi lokeroida taiteilijan mielivaltaisesti, joskus lopullisesti. Tässä moraalin ja kunniakysymysten
maastossa sijaitsee julkisen kirjoittamisen etiikka. On tietenkin aivan selvää, ettei hyvä kritiikki merkitse taideteoksen hyväksymistä, saati suitsuttamista, vaan se voi olla hyvinkin ankaraa ja seikkaperäistä teoksen “ruumiinavausta”. Samoin huono kritiikki voi olla yletöntä hyväksyntää ja yleensä liki kaupallista mainontaa. Mutta aivan erityisen huono kritiikki ei kerro taideteoksesta itsestään, vaan suuntaa huomionsa ja iskunsa esim. taiteilijaan henkilönä, sotkien toisiinsa taideteoksen ja taideteoksen tekijän imagon.
Ilmeisesti juuri imagoni näyttää kiusaavan sekä Kalle Kinnusta, että Tero Karstastenpäätä niin paljon, että ärsytys ylittää heidän ammattitaitonsa rajat ja kykynsä kirjoittaa edes asiantuntemuksensa tasolla. Näin siis todella huono kritiikki tulee kommunikoineeksi enemmän kriitikosta kuin hänen aiheestaan. Liekö tässä paikallaan persoonallisen motiivinkin tarkastelu Jean-Paul Sartren sanoin: ”Pitää paikkansa että suuri osa kriitikoista on alkujaan ihmisiä, joita ei ole liiemmin onnistanut”.
Naispuolisena elokuvaohjaajana olemisesta sanon tämän: Olen yksi monista ja se on minulle ainoastaan ilonaihe. Naistaiteilijan osa ei ole koskaan ollut helppo, eikä siksi yksikään nainen halua lähteä imagokilpailuun. Se kääntyisi nopeasti häntä itseään ja kaikkia muita naistekijöitä vastaan. Voisi yhtä hyvin lähteä sahaamaan omaa jalkaansa. Sitä vastoin nainen tekemässä elokuvan sisältöä, jonka hän itse esittää ei ole tuiki tavallista. Nainen poliittisen viestin välittäjä tai rujona Euroopan rappion kuvana.
Nainen vastenmielisenä olentona, kontrollin ja itsekontrollin ulkopuolella ja näin, pelottavana, luotaantyöntävänä. Tämänkaltaisen naisen näyttäminen ja keskiöön nostaminen ei ole primaaristi feministinen teko, vaan käsittämätöntä kyllä, vuonna 2022, se onkin vallankumouksellinen performanssi. Kuka olisi uskonut?! En voisi enempää painottaa, kuinka tärkeän asian äärellä olemme. Ja rohkenen sanoa; elokuvailmaisun pystyvät uudistamaan ainoastaan naiset. Miksi? Koska meidän sisällämme on kokonainen maailma, josta tämä ympäröivä maailma tietää tuskin mitään. Joka ei vielä ole riittävän monivivahteisiksi, rajoja rikkoviksi, ajatuksia ja asenteita muuttaviksi kuviksi purkautunut, eikä näin ollen ihmisyyskään ole kokonaiseksi kasvanut, ei likimainkaan. Edessä on paljon työtä, joka vaatii sitoutumista, häpeän kuoppaamista ja halua etsiä totuutta.