Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
KUN TAIDE MYI ITSENSÄ
Kun olin nuori, taide syntyi yksinäisyydessä. Ei gallerioita, keräilijöitä, ei kriitikoita eikä rahaa. Kuinka korvaamatonta se kaikki oli. Kuljimme näkyämme kohti, eikä meillä ollut mitään menetettävää. Nyt kaikki on toisin. Elämme sanapaljouden, toiminnan, kulutuksen aikaa. Järjetöntä edes väitellä, kumpi asiantila olisi maailman kannalta edullisempi. Tiedän vain, että monet tähän elämään eksyneistä etsivät epätoivoisesti hiljaista huomaa, paikkaa johon juurtua, jossa kasvaa. Toivon, että meistä jokainen löytää oman huomansa.”
Nämä viisaat sanat lausui amerikkalainen abstrakti ekspressionisti Mark Rothko 1960-luvun lopulla ja oli huimasti aikaansa edellä. Hän menestyi, mutta tajusi jo seisovansa vedenjakajalla. Poptaide valtasi galleriat; Andy Warhol, Lichtenstein, Rosenquist. He kaikki vastustivat ajatusta köyhästä ja kärsivästä taiteilijasta. Vakavasti otettava taide oli yhtä vanhanaikaista kuin kirkossakäynti. Taiteen psykodraama oli täysin ”out” ja abstrakti ekspressionismi sai väistyä popin tieltä.
Tuntuu vaikealta käsittää, kuinka pysyvästi popsuuntaus muutti taidetta ja maailmaa. Sen vaikutus näkyy hämmästyttävän vahvana yhä edelleen. Popmusiikin ilmiöt, tosi-tv, facebook, juorulehdistö, koko julkkisvetoinen kultturimme pohjaa siihen. Warholia voisi sanoa koko sirkuksen tirehtööriksi. Kun Andylta kysyttiin, miksi hän tekee pop-taidetta, hän vastasi ”Koska se on helppoa!” Tuo lause makaa yhä viihteellistyvän maailmamme ytimessä.
En minä vihaa pop-taidetta enkä Warholia. Tosiasia kuitenkin on, ettei taide koskaan toipunut kummastakaan. Warhol valjasti markkinakoneiston taiteensa käyttöön. Ajatuksena oli irvailla massakulttuurille ja konsumerismille tuottamalla taidetta samoin periaattein kuin maksalaatikkoa. Näkökulma oli tuore ja kiinnostava. Mutta kuten tässä pahassa maailmassa usein käy, suuri syö pienemmän. Lopulta kävi niin, että markkinavoimat imaisivat taiteen sisuksiinsa. Näin olisi varmasti käynyt ilman poptaidetta ja Warholiakin. Se oli kuitenkin loppujen lopuksi vain ajan kysymys.
Eräs läheiseni sanoo, että arvonsa voi myydä vain kerran. Mutta pystymmekö enää edes synnyttämään arvoja ja ihanteita, jotka eivät olisi myynnissä, kun edes taide ei siihen kykene? Danten helvetti on irti; kaikki toistaa itseään, taidekin.
Taiteen tehtävä on uida valtakultturia vastaan, herättää ajatuksia, vaikuttaa ja vavahduttaa. Nykytaiteen haasteena on alati kasvava massamedian mahti. Meitä pommitetaan tiedolla, meidät väsytetään pelottelulla. Mieltämme manipuloidaan uskomattomalla määrällä roskaa. Miten taide pystyy kaivautumaan kaiken läpi ja herättämään meidät?
Mitä Mark Rothko todella tarkoitti puhuessaan hiljaisesta huomasta? Ehkä hän tarkoitti ikuisuutta, sielun kotia. Paikkaa, jossa voimme toipua, jossa taidekin toipuisi. Taiteilijat voisivat taas kohahduttamisen sijasta kokeilla hiljaisuutta, sillä taide on enemmän kuin tässä ja nyt. Sen pitää pystyä kurottautumaan ajan yli, kauemmas, ylemmäs, ikuisuuteen asti.