Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
MOLOKIN KITA
Eräänä läkähdyttävän kuumana yönä sain vihdoin viimein luettua kuvataiteilija Henry Wuorila-Stenbergin keväällä ilmestyneen omaelämäkerran Hämärän näkijä. Makasin sen jälkeen vielä pitkään valveilla hikoillen ja murehtien. Ahdistus ei liittynyt mitenkään kirjaan vaan siihen, että elettiin keskikesää, ja myönnän vaikka hävettääkin; se on minulle koko vuoden vaikein ajanjakso.
Ehkä se johtuu tietynlaisesta pysähtyneisyydestä, ehkä kesän vaativasta valosta, mutta yhtä kaikki, nuupahdan ja mieleni tylsistyy, enkä saa pidettyä pelkojani kurissa. Pahinta on, että kadotan haluni luoda. Ja mikä siinä nyt on niin hirvittävää? Ihan kaikki. Jos en pysty tekemään taiteellista työtä, tunnen olevani toispuoleinen ja hyödytön ihminen.
Kiitän Luojaa, että elokuu saapui ja toi varjot takaisin torpan nurkkiin. Sillä jos hyvin käy, hämärässä näen taas paremmin. Muussa tapauksessa käperryn sikiöasentoon ja hautaan itseni katkeruuden tuhkaan. Siis ainakin lapsen päiväunien ajaksi.
VANNON, ETTEN yritä lisätä uskottavuuttani tai mystifioida tätä ammattia tai sen harjoittajia! Mielikuva taiteilijasta on jo piirtynyt kollektiiviseen alitajuntaan niin vahvana, että on aivan sama mitä tässä jaarittelen. Kokemukseni mukaan taiteilijuuden kliseille nauravat eniten juuri taiteilijat, koska ihmisillä nyt vain on tapana vitsailla aroista ja vaikeista asioista. Eikä ahdistus tee kenestäkään taiteilijaa, mutta kyllä se auttaa vähän samaan tapaan kuin pikavippi köyhää.
Minulta meni kauan sen tosiasian hyväksymisessä, että tyytymättömyys on sytykettä ja itserankaisu väljähtynyt, mutta välttämätön paradoksi. Jostain syystä mieleeni tulee Aleksandr Sokurovin elokuva Moloch, jossa sadistinen Adolf Hitlerin hahmo karjuu sylki suupielistä roiskuen: ”Juustoa ja ruoskaa, JUUSTOA JA RUOSKAA!!!” Taiteilijalle palkinto ja rangaistus ovat yksi ja sama asia, edellyttäen, että hän on taiteensa ehdoton diktaattori.
JOS HALUAA päästä ennenaikaisesti hautaan, kannattaa ryhtyä taiteilijaksi. Kirjailijan ammatti on suorastaan hengenvaarallinen ja he kärsivät kaikkein eniten mielenterveysongelmista ja alkoholismista. Norman Mailer lausui vähän ennen kuolemaansa, että hänen kirjoittamansa kirjat tappoivat hänet pikkuhiljaa. Eikö se ole aika karmaisevasti sanottu ammatista, joka on samalla intohimo?
Eivätkä kuvataiteilijat juuri häviä kirjailijoille. Vincentit ja Carravaggiot ovat itsetuhoisuudessaan vasta alkulämmittelyä. Kun ollaan päästy viime vuosisadan abstrakteihin ekspressionisteihin, alkaa tuntua jo siltä, että maalaaminen pitäisi kieltää lailla. Wuorila-Stenbergin edesottamuksista lukiessani pysähdyin jatkuvasti ihmettelemään, kuinka tämä ihminen voi ylipäätään olla vielä hengissä.
PYSTYN SUORALTA kädeltä mainitsemaan kymmenkunta arvostamaani taiteilijaa, jotka eivät koskaan ehtineet edes keski-ikäisiksi. Välillisesti he kuolivat viinaan, huumeisiin tai sukupuolitauteihin, nälkään ja yksinäisyyteen. Ainakin yksi heistä murhattiin ja moni kuoli omatoimisesti. Tosiasiassa epäilen heistä jokaisen menehtyneen yhteen ja samaan asiaan. Luovuuden ehtymisen pelkoon.
Voiko sitä pelkoa kesyttää, elää ihmisiksi, nauttia työstään ja silti synnyttää voimallista taidetta?
Antiikin kreikkalaiset ainakin uskoivat niin. Heidän mielestään luovuus ei ole lähtöisin taiteilijasta, vaan he ajattelivat sen olevan henki, demoni, joka saapuu tuntemattomasta ulottuvuudesta taiteilijan avuksi. Näin ymmärsivät suojella taiteilijaa hänen omalta työltään.