Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
ROHKEUTTA EI VOI JOHTAA PELOSTA
Yksi taiteen parhaimpia puolia on se, että useimmilla on siitä jotain sanottavaa. Luen ahmien levy-, ja konserttiarvosteluja ja paljon muutakin taidekritiikkiä huolimatta siitä, tunnistanko taiteilijaa tai tiedänkö teoksesta tai aiheesta mitään. Ihmisten havainnot ja mielipiteet ovat minusta kiehtovia, ja luettuaanhan sitä aina toivoo olevansa piirun verran viisaampi. Toisinaan arvostelut jäävät mieleen taideteosta ja taiteilijaakin paremmin. Sekin voi olla elämys, sillä parhaimmillaan kritiikki saa lukijan kiinnostumaan ja innostumaan, ajattelemaan. Se pyrkii kasvattamaan tilaa teoksen ympärille, tarjoamaan uusia näkökulmia ja herättämään keskustelua. Hyvä kritiikki sivistää ja ylevöittää taiteen tavoin. Useimmiten näin ei kuitenkaan käy, vaan lukija joutuu törmäilemään kirjoittajan mielen seinämiin, hapuilemaan pimeässä klaustrofobiaa tuntien ja etsimään nopeinta ulospääsyä.
Arvostelu on epäonnistunut silloin kun se pyörii kirjoittajansa ympärillä ja ulottuu vain hänen kokemuspohjansa sallimaan syvyyteen. Koska kriitikolla on valtaa, hänellä tulisi olla vähintään yhtä puhtaat motiivit kuin taiteilijallakin. Jos kriitikon käsi osoittelee enemmän kuin ohjaa, hän vie lukijalta mahdollisuuden sukeltaa kirkkaaseen veteen. Parin viikon takainen Helsingin Sanomien kulttuuriessee ”Eliitti ja moukat” oli sameaa vettä. Se ei ollut arvostelu, mutta oli sitä kuitenkin. Toimittaja kirjoitti korkeakulttuurista ja modernista taiteesta niin alleviivatun rehellisesti, että sai epäilykseni heräämään. Esseestä paistoi läpi kansan syvien rivien kosiskelu ja kirjoitus yllätyksettömästi pohjautuikin siihen, ettei toimittaja ponnisteluistaan huolimatta kykene ymmärtämään ”vaikeaa” ja usein ” teennäistä” nykytaidetta.
Anteeksi vain, mutta minusta on aika insinöörimäistä edes yrittää ymmärtää taidetta. Aivan kuin se olisi joku kaava joka pitäisi ratkaista. Tämä johtaa väistämättä siihen, että taide on hyvää vain jos se pysyy älyllisen ymmärryksen rajoissa. Taiteen voima ei ole kommunikaatiossa vaan reaktiossa; siinä mitä se saa aikaan, eikä siinä, mitä se kertoo. Lukematon määrä vaikuttavia taideteoksia olisi jäänyt tekemättä jos niiden olisi pitänyt syntyä täysin tietoisessa mielessä ja katsojan ymmärrystä palvellen. Paras ja koskettavin taide heijastelee elämää itseään ja toisinaan elämä on kaiken ymmärryksen ulkopuolella ja vain tunteen ja kokemisen kautta lähestyttävissä. Korkeakulttuurin piikittelyssähän ei ole mitään pahaa, mutta tosiasia on, että nykypäivänä se on vähän vaarallista.
Taide popularisoituu ja tieto pinnallistuu sellaista vauhtia, ettei sitä Helsingin Sanomien kaltaisen tahon tulisi yhtään jouduttaa. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun törmäsin tämäntyyppiiseen kirjoitteluun lehden sivuilla. Mieleen väistämättä tulee, yrittääkö Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus ottaa välimatkaa korkeakulttuurista ja viihteellistää tarjontaansa, vai onko tässä vain kysymys siitä, että toimittajistakin on tulossa oman mediansa torppareita. Kohderyhmät ja stereotypiat ovat alkaneet ohjata heidänkin työtään. Sivistys tarvitsee puolustajia ja kulttuuritoimitusten on seistävä etulinjassa. Vaikka ajat ovat kovat, pitäisi toimittajien yrittää säilyttää rohkeutensa aivan samalla tavalla kuin taiteilijoidenkin. Ajattelu, luovuus ja omaperäisyys eivät ole elitismiä sen enempää kuin hämmenys tai ymmärtämättömyys moukkamaista. Ylimielistä sitä vastoin on aliarvioida lukijaa.