Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
SAMASSA VENEESSÄ
Arkkipiispa Kari Mäkinen vieraili joulunajan A-studiossa ja sai viisailla puheillaan mielen herkäksi ja mietteliääksi. Ohjelmassa näytettiin insertti Myllypuron leipäjonosta ja kaikkein vavahduttavimman asian Arkkipiispa sanoikin tämän katkelman jälkeen. Hänen mielestään todellisuutemme ovat erkaantuneet niin, että on olemassa meidän hyväosaisten maailma ja jossain toisaalla huono-osaisten. Sosiaalinen eriytyminen näkyy tavassamme ajatella. Puhuessamme ihmisten vaikeasta tilanteesta, pohdimme palveluitamme ja keskustelemme ”noista”, mitä me teemme ”noille”, aivan kuin nämä kanssaihmiset olisivat jotain ylijäämää, joka pitäisi hoitaa pois silmistä, ettei meille muille tule paha mieli.
Missä vaiheessa aloimme ajatella näin? Missä vaiheessa se, ettei perheillä ole varaa ruokaan tai lukiolaisella rahaa koulukirjoihin, on lakannut olemasta yhteinen ongelmamme? Arkkipiispa Mäkisen mielestä muutos on tapahtunut viimeisten kymmenen vuoden aikana. Niinä vuosina suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa on systemaattisesti ajettu alas. Rikkaiden ja köyhien kuilu kasvaa kasvamistaan ja keskiluokan köyhtymisestä on tullut maailmanlaajuinen tosiasia. Leipäjonoissa seisoo tätä nykyä aivan tavallisia ihmisiä, eikä suinkaan vain syrjäytyneitä kadunmiehiä. Epävarmuus ja huoli huomisesta koskettaa yhä useampaa.
Ihmisten jakaminen menestyjiin ja häviäjiin, meihin ja noihin, on yksinkertainen tapa käsitellä mielessä jäytävää pelkoa ja perustella eriarvoistumista. Kun toisen ihmisen kärsimyksen erittelee, lokeroi ja tilastoi on omaa syyllisyydentunnetta paljon helpompi kestää. Puhun syyllisyydestä, koska se on asia josta finanssikapitalismi yrittää kaikin tavoin meidät vapauttaa. Eikä ihme. Vaikka se on tunteena vaikea kestää, lajimme on siitäkin huolimatta sietänyt sitä jo parin miljoonan vuoden ajan. Syyllisyyden tunteminen on kyky jonka avulla ihminen pystyy yhtäaikaa ottamaan huomioon sekä itsensä, että toiset. Ilman syyllisyyttä ihmistä tuskin olisi enää olemassa.
Arkkipiispa Kari Mäkinen ei puhunut talousnäkymistä, tilastoista, ei edes syyllisyydestä. Hän puhui vain ihmisestä. Hän puhui köyhyydestä ja yksinäisyydestä, lähimmäisen hädästä. Kymmenessä minuutissa hän sai minut ymmärtämään, mitä on se todellisuus joka meille esitetään pelkkinä numeroina uutisten otsikoissa. Ja miten yhteisöllisyyden ja empatian katoaminen vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta eritoten niihin joilla on vähemmän.
Jos saisin esittää Kari Mäkiselle kysymyksen, se kuuluisi kutakuinkin näin; Minkälainen on kirkonmiehen mielestä menestynyt ihminen? Olettaisin määritelmän poikkeavan aika tavalla siitä, millaiseksi nyky-yhteiskunta hänet kuvailee. Aiheuttaako tämä ristiriita sen, että kuilu ihmisen ja Jumalan välillä tuntuu kasvavan liian suureksi kuroa umpeen. Ajatus armosta jonka vain saamme, tuntuu olevan vailla pohjaa ja uskottavuutta. Kaikesta pitää maksaa, kaikella on hintansa. Ehkä kirkon ovelta meidät käännyttääkin ajatus rakkaudesta, jota emme edes koe ansaitsevamme, johon meillä ei ole varaa.