Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
Essays →
SUOMI TAPPAA TAITELIJANSA
Miki Liukkonen 1989-2023
Kirjailija Miki Liukkosen kuolinuutisen aiheuttaman järkytyksen jälkeen olen tuntenut vuoroin surua, vuoroin pyhää vihaa. Luettuani hänestä viime päivinä kirjoitettuja artikkeleita, vihani on syventynyt entisestään. Klikkiotsikoiden mukaan Liukkonen kärsi mielenterveysongelmista, jotka olivat “kaikkien tiedossa”. Hänen instagram viestinsä kävivät kevään mittaan “yhä synkemmiksi”. Omituisen viihteellisissä jutuissa korostetaan hänen herkkyyttään ja epävarmuuttaan. Nämä luonteenpiirteet taiteilija kuulemma piilotti “Rock-imagon” taakse. Iltapäivälehden otsikko hehkuttaa: “Miki Liukkosen kuolema räjäytti hänen teostensa kysynnän!”. Artikkelissa Suomalaisen kirjakaupan myyjä kertoo viidestäkymmenestä myydystä kirjasta torstai päivän aikana. Pääkaupungin kirjastoissa hänen syksyllä postuumisti julkaistavalla Vierastila teoksellaan on kolmensadan ihmisen varauslista. Nieleskelen tyhjää ja ajattelen; Voi hyvä Jumala. Ja yht’äkkiä näen hänet hyvin selvästi. Hän kävelee pitkin aamuyön autioittamaa Hämeentietä, kalpeana kuten aina, mutta entistäkin kauniimpana, miltei läpikuultavana. Hakaniemen R-kioskin kohdalla hän pysähtyy äkisti ja huutaa kumealla äänellä, surua sairastavan käheällä äänellä: Elämä ja Taide ei teille kelpaa, mutta Kuolema kelpaa kyllä, saatanan haaskalinnut!! Tuuli puukottaa selkään. Porttikongissa narkkari kääntää kylkeä kurjuuttaan tasapainottaakseen. Liukkonen jatkaa matkaansa. Kaisaniemessä hän katoaa, niin kuin Mio Kaukaisuuden maahan.
Eikä missään muualla maailmassa taiteilijan epäonnistumista ja kuolemaa odoteta yhtä suurella malttamattomuudella kuin täällä. Eikä missään muualla vihata enempää niitä, jotka eivät ymmärrä hävetä itseään, joiden sielu on vapauden liepeessä kiinni. Suomi rakastaa sotilaita, ei runoilijoita.
Nerous ei täällä lyö leiville, ei elämässä, eikä kuolemassa ja se jo yksin on surullista, hävytöntä ja nöyryyttävää. Mutta vielä paljon nöyryyttävämpää on se, miten vähättelevästi täällä yleisesti suhtaudutaan taiteilijoihin, joilla on intohimoa, halua uudistua ja pakkomielle taiteen tekemiseen. Miten koko umpiväsähtänyt kulttuurimedia, peittelemättömän epäilevällä ja pilkallisella asenteellaan osallistuu, ja samalla osallistaa koko yhteiskunnan taiteen ja taiteilijoiden murskaamiseen ja murhaamiseen. Keitä tämä perverssi rituaali palvelee? Miksi kaikki kaunis pitää tappaa? Eikö mikään määrä sosiaalipornoa ja merkitysten kuolemaa ole tarpeeksi?
Miki Liukkosen, 33-vuotiaan, älykkään ja lahjakkaan kirjailijan tappoi tietoisuus siitä, ettei hänellä ole tulevaisuutta. Hänen sukupolvensa ihmiset eivät lue kirjoja, vaan hankkiutuvat niistä eroon. Kymmenen vuoden päästä kirjoja lukee tuskin enää kukaan. Taiteilija kommunikoi taiteensa välityksellä. Sen kautta hän puhuu, sitä ilman hän kuolee. Nyt vastassa on enimmäkseen typerryttävä, kammottava hiljaisuus. Liukkonen kirjoitti kymmenen maanista tuntia päivässä, joka Jumalan päivä. Ja joka ikinen yö, sammutettuaan työpöytänsä valon, hän kävi makaamaan lattialle, väsymyksestä ja sanoista pahoinvoivana ja ajatteli; Miksi teen tätä? Minun on pakko tehdä tätä. En jaksa enää. En jaksa enää yhtään enempää.
Miki Liukkonen kuoli, koska hän ei kyennyt elämään tässä perverssissä, typerässä, ja banaalissa todellisuudessa. Todellisuudessa, joka on niin kiero ja alhainen, että kutsuu taiteilijasielun toista äärilaitaa “Rock-imagoksi”. Todellisuudessa, jossa hänen rohkeat ja osuvat mielipiteensä kirjallisuuden ja kritiikin tilasta ja omasta asemastaan ja merkityksestään taiteilijana vesitettiin ja niitä vähäteltiin vihjailemalla, että hän vain haki niillä huomiota. Ja nyt, kirjailijan kuoltua, laimentaminen jatkuu, ja läheiset ystävät kustannustoimittajaa myöden kertovat, toki hyvää tarkoittaen, mutta yhtä kaikki holhoavaan sävyyn, kuinka Liukkosen piikikkäät kommentit olivat vain “keino peitellä epävarmuutta”. Ja kuinka hän oikeasti oli äärimmäisen herkkä ja kiltti. Koska kiltteys on sitä, että ymmärtää olla hiljaa. Ja rivien välistä meidän tulisi lukea, ettei hän oikeasti tarkoittanut sanomaansa. Kaikki kiirehtivät kertomaan, kuinka epävarma ja vaatimaton Miki Liukkonen oli, koska Suomessa ne ovat ainoat ominaisuudet, jotka vakavasti otettavalle kirjailijalle sallitaan, näkymättömyyden lisäksi.
Eikä yksikään haastateltava tai artikkeleita raapustanut toimittaja vahingossakaan ehdota, että ehkä Liukkosen puheissa oli jotain perää. Että ehkä tässä koko touhussa todella on jotain perustavanlaatuisesti pielessä. Ja että kenties yksi syy, yksi ilmeisen monista syistä, joka lopulta johti tämän hienon kirjailijan kuolemaan oli se, että nykytodellisuutemme sairastaa kaiken läpäisevää, kaiken tyhjäksi tekevää skitsofreniaa. Jakomielisyyttä, joka ilmenee esim. niin, että samalla kun Kulttuurinpuolustajat keräävät rahaa nuorten taiteilijoiden itsemurhien estämiseksi, ympäröivä yhteiskunta sekä asenteellaan, että poliittisilla päätöksillään tekee kaikkensa, jotta he nääntyisivät ja kuolisivat pois. Tämä kaikki on siis tapahtuvinaan samassa todellisuudessa.
Elämme systeemissä, joka haluaa amputoida yksilön kyvyn ja mahdollisuuden toimia auktoriteettina, mahdollisuuden taisteluntahtoon, kapinaan ja aggressioon, toisin sanoen mahdollisuuden puolustaa elämää silloin, kun muut keinot eivät enää riitä. Tällainen systeemi synnyttää voimattomia, onnettomia ihmisiä ja vahvoja sotilasliittoja. Eikö olekin outoa, että kaikesta negatiivisuuden lobotoinnista huolimatta todellisuutemme on sodan kyllästämää? Se on niin kertakaikkisen perverssi, että “jaxuhali” tarkoittaa yhtäaikaisesti empatiaa ja ihmiskehon palasiksi räjäyttämistä.
Jos ja kun Miki Liukkonen olikin nero, sanonpa vain, ettei tässä maailmassa ole ollut, eikä tule koskaan olemaan yhtään ainutta neroa, joka loisi taidettaan vain epävarmuudestaan käsin. Se on absoluuttisen mahdotonta, sillä nerous on äärilaitojen ekstaasia. Ja jos Liukkosen persoonallisuutta kuvailisi dekadentin karismaattiseksi, masokistiseksi, romanttiseksi, herkäksi, melankoliseksi, neuroottiseksi, ovat ne sittenkin vain luonteenominaisuuksia, eivätkä ne lopulta synnytä nerokasta taidetta. Nerokas taide syntyy kohtuuttomuudesta. Pakkomielteisestä tarpeesta kulkea helvetistä taivaaseen, pimeydestä valoon ja takaisin. Tämä matka syö silmäluomet ja hermoston.
Kun Miki Liukkonen sanoi; “Olen sukupolveni lahjakkain kirjailija”, meillä ei ole mitään syytä epäillä, etteikö hän olisi ollut sitä mieltä. Kun hän kertoi uudistavansa suomalaista kirjallisuutta, hän todella uskoi kykenevänsä siihen ja pyrki kaikin tavoin lunastamaan väitteensä. Kenelläkään ei ole oikeutta yrittää väkisin riisua taiteilijaa hänen egoismistaan. Hän tarvitsee sitä, jotta kykenee raahaamaan itsensä toisiin maailmoihin varjoeläinten kaluttavaksi. Ja niiden maailmojen jumalat eivät ole pahoja, mutteivät hyviäkään. Enimmäkseen ne ovat varkaita ja vampyyreja, ja kirjailijan on, kuten Miki Liukkosenkin oli, kerta toisensa jälkeen kirjoitettava, maaniteltava itsensä niiden suosioon.
Ja hän kirjoittikin itsensä yhä syvemmälle ja syvemmälle ja taivas hänen yllään nousi yhä
korkeammalle ja muuttui kylmäksi ja katalaksi. Hävittäjät ilmestyivät. Välimatkat kävivät
murskaaviksi. Eikä hän löytänyt pois ja lopulta katosi. Ja toisessa todellisuudessa, siinä äänekkäässä ja banaalissa kaiken maailman Oskari Onniset istuvat aamu tv:ssä ja narisevat; Ei hän mikään uudistaja ollut. Ja kansa nyökyttelee, että niin, ei hän mikään uudistaja ollut, kun kerran aamu tv:ssä niin sanotaan. Älyvapaa maailma kitisee viimeisellä kierroksellaan, eikä sen asukkaat tunnistaisi uudistajaa, vaikka se kusisi heitä silmään, eikä vapahtajaa, vaikka se vuotaisi kuiviin ristillä, kasvattaisi siivet ja lentäisi taivaaseen. Lehtihyllyt täyttyvät ja tyhjentyvät. Tänään Liukkonen. Huomenna taas tutut Putin ja Aaltola. Taide kuolee, Venäjä murenee mahdottomuuteensa. Ja oikeistolainen kulttuuriministeri kertoo miten taide pistetään tuottamaan itsemurhahautomon tunnelman yhä tiivistyessä. Ja tietäkääkin, että tämän maan presidentin rouvan syntymätön lapsi potkii Finlandian tahtiin! Sen tahdissa on niin mukava varustautua sotaan.
Eikä Miki Liukkonen kuollut viimeisimmän teoksensa valmistumista seuranneeseen pudotukseen, kaikille taiteilijoille tuttuun. Vaan tietoisuuteen siitä, että mitään huippua ei ole luvassa. Ei mitään ylevyyttä, kirkkautta, vuorovaikutusta. Ei mitään, mikä korvaisi uhraukset ja kivun. Mitään huippua ei ole, vaikka Jorma Uotinen ojentaisi hänelle talven tullen kirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sillä jokainen suomalainen kirjailija tietää, että Finlandia palkinto on päätepysäkki, jonka jälkeen kitkutetaan jalan. Kulku muuttuu vaikeammaksi ja kaikki alkavat odottaa ojaan horjahtamista. Suomalaisen taiteilijan viimeistä harha-askelta. Loppua. Lumista hautaa.
On hetki ennen katoamista. Miki Liukkonen, suloinen, nuori, lahjakas kirjailija makaa työhuoneensa lattialla ja tuijottaa kattoon. Hän miettii menetettyä rakkautta, poplaulajatarta, joka tavoittaa yhdellä esiintymisellään enemmän kuulijoita kuin kirjailija ehkä koskaan saa lukijoita tulevalle kirjalleen. Kun he vielä olivat yhdessä, he päättivät, ettei näitä kahta todellisuutta voi verrata, mutta joskus hän kuitenkin vertaa ja tuntee kateuden piston. Heitä yhdisti jatkuva etäisyyksien umpeenkurominen. Kirjailijan kuolema vaani sanoissa ja laulajattaren hotelleissa ja kummankin tragedian merkit oli piirretty karttaan. Nuori kirjailija makaa yksin lattialla ja itkee. Hän yrittää muistaa uuden kirjansa nimen, oman nimensä, muttei muista, ei vaikka kuinka yrittää. Ja väsymyksestä polttelevien silmiensä verkkokalvolla hän näkee suhruisia, taivaalta putoavia kirjaimia, kyynelten huuhtomia. Ja ne järjestäytyvät yhdeksi ainoaksi, vuotavaksi sanaksi, jonka ikävästä hän on kaiken kirjoittanut.
Kiitos Miki kirjoistasi, joilla kuroit etäisyyksiä umpeen. Hyvää matkaa Kaukaisuuden maahan.