Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
TAITEESTA, VASTAHAKOISESTI
Taiteilijana minulta ehkä odotettaisiin enemmän kulttuuria käsitteleviä kolumneja. En voi kuitenkaan kirjoittaa kulttuurista, sillä tuskin enää edes tiedän, mitä koko sanalla tarkoitetaan. Taiteesta kirjoittaminen taas saa minut tuntemaan suurta ahdistusta ja lannistumisen tunnetta. Meneillään on niin massiivinen taiteen alasajo, niin järjetön tuhoamisoperaatio, että mielenrauhansa säilyttämiseksi olisi parasta vain kääntää kirvelevä katseensa pois ja tunkea sormet korviin.
Toisaalta pidän siitä, että asiat ovat saavuttamassa jonkinlaisen kulminaatiopisteen. Olen pitkään miettinyt, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Miksi se täysin toimiva kaava, jolla koko hengästyttävän upea länsimaisen taiteen perintö luotiin, halutaan tieten tahtoen hävittää?
Tämän kaavan ytimessä on kiistatta aina ollut taito. Vuosien ja taas vuosien itsepintaisella työllä hankittu erityisosaaminen. Leonardo da Vinci opiskeli kymmenen vuoden ajan, siis viidenneksen elämästään, oppipoikana mestari Verrocchion ateljeessa. Lempitaiteilijani, surrealismista ja
vanhoilta mestareilta vaikutteita ottanut Francis Bacon taas oli täysin itseoppinut, mutta työskenteli arvatenkin maanisesti miltei kuolemaansa asti. Näitä kahta hyvin erilaista taiteilijaa erottaa muutama mullistusten vuosisata, mutta heitä yhdistää täsmälleen sama uhraus; Huippuunsa viedyn taidon saavuttamiseksi käytetyt lukemattomat, laskemattomat tunnit.
Taiteessa on turha puhua ilmaisusta, puhumatta ensin taidoista. Jos pianisti ei osaa soittaa esittämäänsä teosta, hän ei pysty ilmaisemaan yhtään mitään. Ilmaisu on vapautta ja tämä “vapaus”, taito, saavutetaan vain huomattavalla määrällä työtunteja. Teoksen viestin välittäminen
ja sen välittyminen kokijalle on yhteinen, jaettu huikaistumisen hetki. Taituruus on erottamaton osa taiteen subliimia.
Taiteella on yksi ainut todellinen tahto, ja se on vietteleminen. Olipa kyseessä sitten Milon Venus tai Francis Baconin Crucifixion triptyykki, Chantal Akermanin Jeanne Dielman, tai Mona Lisa, on kaikkien näiden töiden ainoana haluna vietellä kokijansa. “Taideteos viettelee meidät ilmi-asullaan. Se on taiteen ainut viettelyn väline, ei merkitys.Jos taiteella onkin jokin merkitys, se merkitys on kiinnittyneenä sen ilmiasuun. Ne ovat yksi ja sama asia.”. Näin kirjoittaa Jean Baudrillard kirjassaan “Seduction”. Vaikeinta taiteen tekemisessä onkin luoda pohjattoman syvyyden illuusio pelkkiä pintoja apuna käyttäen. Miten pinnan saa väreilemään salaisuuden muodossa? La Gioconda tietää, mutta pysyy vaiti ja hymyilee.
Kulminaatiopisteeseen palataksemme: Taideinstituutiot ovat pakottaneet nuoret taiteilijat kääntymään taiteen syvintä olemusta vastaan. Niiden viesti on suora ja kursailematon: Taiteen laadulla ei ole väliä. Väliä on ainoastaan sillä, miten taide vaikuttaa yhteisöön. Taiteesta on tullut sosiaalipolitiikkaa, ja taiteilijoista palkattomia sosiaalityöntekijöitä. “Taidemaailma” häpäisi taiteilijansa. Vai oletteko koskaan lukeneet tällaista ilmoitusta: Etsimme sydänkirurgia. Työn laadulla ei ole väliä, kunhan sopii yhteisöön!
Laatu ja yhdenvertaisuus eivät sulje toisiaan pois. Tässä on kyse jostain aivan muusta. Nimittäin Suuresta Puhalluksesta, ihmiskunnan historian härskeimmästä taidevarkaudesta. Uuden ajan taidefeodalismista. Mittaamattoman arvokkaan, yhteisen perinnön siirtymisestä tavoittamattomiin. Toivon todella, että tämä on vain välivaihe, eikä pysyvä maaorjuus.