Essays


TARVITSEEKO LAPSI NAAMARIA?


Eräs helsinkiläinen tuttava kertoi käyneensä perheineen yleisötapahtumassa, jossa alle
kouluikäiset lapset askartelivat yhdessä vanhempiensa kanssa. Iltapäivän aikana hän pani
merkille jotain kovin kummallista. Monet tilaisuuteen saapuneista vanhemmista käyttivät
kaiken aikansa kuvauttaen itseään ja lapsiaan, eikä askartelusta tahtonut tulla mitään. ”
Salamat välähtelivät ja kännykät piipittivät kun facebook-sivuja päivitettiin, ettei vain
kenellekään jäisi epäselväksi, että tässä ollaan erinomaisia ja osallistuvia vanhempia ja
kyllä meidän Lirita on sitten luova lapsi!”, tuttava tuhahti ärsyyntyneenä. Vaihdoimme
puheenaihetta, mutta jäin kuitenkin miettimään asiaa.

Facebookissa luodaan mielikuvia. Siellä voi olla vähän parempi, hauskempi,
onnistuneempi ja onnellisempi kuin mitä onkaan. Facebook- sivuilla elämä näyttää olevan
järjestyksessä. Kukaan ei ole yksinäinen. Teinit poseeraavat kauniina ja itsevarmoina.
Vanhemmat ovat menestyviä ja fiksuja ja heillä on lahjakkaat lapset ja älykäs koira. Sivuja
päivitellään Thaimaan-lomalta ja muumimaailmasta. Ei vaivaa masennus eikä elämän
epävarmuus. Väittäisin, että kommunikaatiota koukuttavampaa facebookissa on sen
antama mahdollisuus olla itsensä ihanne, oman elämänsä tähti.

Mielikuvien ja virtuaalinaamareiden askarteluun kykenevät kuitenkin vain aikuiset. Lapsi
on aina rehellisesti oma itsensä ja juuri siksi niin valloittava ja samalla, kovin haavoittuva.
Kuka kysyy lapselta, haluaako hän kuviaan facebookiin? Onko vanhemmilla oikeus
päättää lapsensa puolesta, kuinka paljon informaatiota hänestä tähän amerikkalaiseen
tietopankkiin annetaan?

Sosiaalisen median luoma paine on saanut valtaosan ajattelemaan, että
henkilökohtaisen tiedon jakaminen netissä on jotenkin itsestäänselvää ja siitä
kieltäytyminen takapajuista ja vähän paranoidia. Vaaroista ollaan tietoisia, mutta silti
toimitaan niin kuin kaikki muutkin. Aikuiset saavat toki tehdä kuten parhaaksi näkevät, eikä
verkostoitumisessa sinällään ole mitään pahaa. Lapsen yksityisyyden suojaaminen on
kuitenkin jokaisen vanhemman velvollisuus. Hänen lapsuutensa ja muistonsa ovat
ainutkertaisia ja vain hänellä itsellään on oikeus tehdä niistä julkisia. Jos omat vanhempani
olisivat tallentaneet koko lapsuuteni historian facebookin sivuille, minun olisi äärimmäisen
vaikea hyväksyä sitä. Minusta tuntuisi, että osa elämästäni olisi jonkun muun omaisuutta ja
tunteeni olisikin oikea. Facebook omistaa kaiken sinne ladatun tiedon ja he saavat tehdä
sillä aivan mitä haluavat. Se on pörssiyhtiö, eikä kukaan voi varmuudella sanoa kuka sen
tulevaisuudessa omistaa ja mihin ja miten sinne tallennettua tietoa käytetään.

Kannattaa muistaa, että lapsistanne voi kasvaa teitä paljon valveutuneempia
kansalaisia. Ehkä he haluavat pitää elämänsä itsellään tai kenties valmistuvat ammattiin,
jossa nettiin joutunut tieto on heille haitaksi. On lyhytnäköistä ja itsekästä päättää lapsen
puolesta, mihin juuri hänen yksityinen alueensa ulottuu.

Maailmassa mennään nyt teknologia edellä, mutta asiat voivat muuttua tai ainakin
tasaantua. Kukaan ei olisi parikymmentä vuotta sitten uskonut, että tämä juro kansa istuu
naama harmaana facebookissa kommunikoimassa. Voi hyvin olla, että vuonna 2032
aikuinen jälkikasvunne toteaa: ”Facebookin hallinnoimat tiedot käyttäjistään olivat kuin
KGB:n tai STASI:n arkistot. Erona vain se, että Ihmiset luovuttivat sinne tietonsa
VAPAAEHTOISESTI! Kuinka sokeita he olivatkaan!”