Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
TOTAALISTA FASISIMIA
Runoilija Jack Hirschmanin editoimassa Pier Paolo Pasolini antologiassa “In Danger”, Pasolini kirjoittaa eseessään “The power without a face” kutakuinkin näin: Kulttuuri tuottaa sääntöjä, säännöt tuottavat käyttäytymistä, käyttäytyminen on kieli, ja sinä historiallisena hetkenä kun puhekieli muuttuu konventionaaliseksi ja steriloiduksi, tulee kehonkielestä tärkein viestinnän väline. Pasolinin mukaan 1970-luvun alun länsimaista kulttuuria vaivasi “puhekielen äärimmäinen köyhtyminen”, ja kielen oli korvannut pinnallinen, fyysisillä ominaisuuksilla viestiminen. Hän kirjoittaa tuohtuneena, miten yht’äkkiä kulttuuriseksi teoksi riitti “pitkän tukan kasvattaminen, bestsellerin selailu ja tyttöystävän pitäminen ornamenttina, kun samalla muka vaatii tämän vapautusta”. Pasolinin mielestä meneillään oli julma “kansan antropologinen transformaatio ja täydellinen yhdenmukaistaminen”, jota hän äityy kutsumaan “totaaliseksi fasismiksi”.
Kirjoituksessaan Pasolini pohtii syitä tähän länsimaisen väestön henkiseen rappiotilaan ja päätyy syyttämään siitä uutta, “kasvotonta valtaa”, joka on syntynyt “hallitsevan luokan mutatoitumisesta”. Tämä kasvoton valta pyrkii samankaltaistamaan ihmiset ja soluttautumaan yhteiskuntaan niin kokonaisvaltaisesti, että muuttuu lopulta tunnistamattomaksi ja täten Pasolinin mielestä “vanhaa fasismiakin vaarallisemmaksi”. Kun ihmisistä tehdään ensisijaisesti kuluttajia, kun heidät saadaan haluamaan samoja asioita, luodaan illuusio sosiaaliluokkien yhteensulautumisesta, “näennäisestä suvaitsevaisuudesta, samanarvoisuudesta ja hedonistisesta elämänilosta”, vaikka tosiasiassa käynnissä on vuosisadan hämäys, jonka hyhmässä kaikki muutokset,
koituivatpa ne lopulta kuinka kohtalokkaiksi tahansa, voidaan nimetä “kehitykseksi”. Kehitystä pitää tapahtua hinnalla millä hyvänsä ja sen hinnan maksaa tietenkin kuluttaja, joka on Pasolinin mielestä mielikuvitushenkilö, sillä “niin mukautuvaa ja normaalia ihmistä ei ole olemassakaan.”
Korostan, että kirjoitus on vuodelta 1974 ja nyt, melkein 50 vuotta myöhemmin, kuin jonkinlaisena adventtina, me kuluttajat tuijotamme yhdenmukaistamisen hintalappua kuset housussa ja epäuskon irvistys kasvoillamme. Kaunis maapallomme on imetty kuiviin. Meidät on imetty kuiviin. Valuuttajärjestelmämme on imetty kuiviin. Pasolinikin on murhattu jo aikoja sitten.
Tähän väliin haluan sanoa, että rakastan Pier Paolo Pasolinia, hänen elokuviaan, runojaan ja kirjoituksiaan. Ja rakastin häntä vielä enemmän tämän edellä mainitun esseen luettuani, sillä sen lopussa Pasolini, vannoutunut kommunisti, alkaa syyttämään kommunistisen puolueen jäseniä tästä totaalisen fasismin noususta! Hän sanoo: “Olemme itse fasisteja ja rasisteja. Saattaisimme yhdellä sanalla estää kenen tahansa nuoren pojan kääntymisen fasismin aatteen puoleen, mutta me emme tee mitään. Sitten kutsumme tätä poikaa pahaksi.” Tällainen rehellisyys ja vastuun ottaminen on koskettavaa, ja tässä jatkuvan käsien desinfioinnin maailmassa se kuulostaa niin ylevältä, että tuntuu kuin Jumalan sanaa kuuntelisi. Tosiasia on, että näinhän meidän kaikkien tulisi ajatella; Me kaikki olemme vastuussa. Mutta sen sijaan, että kantaisimme vastuumme ja sitoutuisimme tekemään maailmasta paremman paikan, jatkamme b-luokan toimintaelokuvassa elämistä, jossa “hyvä” ja “paha” käyvät kamppailua siitä, kumpi on vähemmän hullu. Äärimmilleen yhdenmukaistetussa todellisuudessa yhteiskuntarauha ja sotatila saavutetaan täsmälleen samoin keinoin: Kriittisellä hetkellä kaikki ovat hiljaa, ottavat lääkkeensä ja seuraavat tilanteen eskaloitumista.
Minun piti alunperin kirjoittaa elokuvasta tälle palstalle, mutta helvettiäkös tässä elokuvat ketään kiinnostavat kun maailma palaa (ja kirjat, ja totuus). Ja jos muuten sattuu tekemään elokuvan siitä, että maailma palaa, ja tekee sen nuoleskelematta länsimaista egoa, sekään ei kiinnosta juuri ketään, koska sellaisista elokuvista tulee niin hirveän paha mieli. Itseruoskintaan taipuvaisen taiteilijan kannalta katsottuna tämänkaltaista todellisuutta voisi jo erehtyä luulemaan Danten helvetiksi, ellei tietäisi sen olevan vuosikymmeniä kestäneen, säälimättömän kapitalististeknologisen yhteenrunttauksen lopputulema ja siten selitettävissä kognitiivis-kollektiivisella dissonanssilla.
Olen muuten sitä mieltä, että tieto EI lisää tuskaa, vaan antaa voimaa. Kaikille niille, jotka tuntevat ahdistusta tässä totuudenjälkeisessä ajassa sanoisin; Ottakaa kirja käteenne ja lukekaa itseänne viisaampien ajatuksia, niin pysytte järjissänne.
Suurten murrosten ajassa parasta on se, että tietää mitä pitää vastustaa; Lähes kaikkea. Parasta on myös se, että nyt jos koskaan voi taiteilijana ottaa kohtuuttomia riskejä. Olemme nimittäin sellaisessa kohdassa edeltäkäsin elettyä historiaa, jossa taiteen ydintä ylenkatsotaan, sen sisältöä ja tekijöitä ohjaillaan, sille annetaan pöyristyttävän makaabereja tehtäviä, kuten “hoivaaminen” ja “kouluttaminen”, ja taidetta sovitellaan häikäilemättömästi kvartaaliin sen täydellisen arvon menetyksen uhallakin. Jos taiteilija vastustaa tätä mielipuolisuutta töillään tai sanallaan ja menettää sen vuoksi uransa ja maineensa, on se mielestäni parasta mitä hänelle voi tapahtua. Vasta silloin hän todella on uransa ja maineensa arvoinen. Susan Sontagin sanoin: ”Kirjailija ei voi olla vain kirjailija.“ Taiteilija ei voi olla vain taiteilija, vaan hänen velvollisuutenaan on pitää totuutta näkyvillä oli se kuinka likainen, monimutkainen ja sietämätön tahansa. Jos toivoa ylipäätään on, taiteen kentällä se lunastetaan niiden harvojen toimesta, jotka asettavat velvollisuuden ja vastuun oman maineensa edelle. Ollaan siinä pisteessä, että mitään menetettävää ei todellakaan ole.
Kun Pasolini vuonna 1974 puhui totaalisesta fasismista, joka tulee ja jyrää yli puoluerajojen, ulottaen sairaan kasvustonsa kaikkialle, monet aikalaisajattelijat syyttivät häntä irrationaalisuudesta. Pasolinin ajatukset olivat kuitenkin hämmästyttävän selvänäköisiä. Irrationaalista ja käsittämätöntä sitä vastoin on se, että samaan aikaan kun museoihin ja yliopistoihin rakennetaan turvallisia tiloja ja kansalaisia suojellaan taiteelta ja heidän omilta tunteiltaan, Euroopan unioninulkopolitiikan päällikkö Joseph Borrell avasi nuorille diplomaateille lokakuussa järjestetyn tilaisuuden näillä sanoin: “Eurooppa on puutarha. Muu maailma on viidakko. Viidakko voi vallata puutarhan, eikä tätä mikään muuri voi estää. Siksi teidän tehtävänne ei ole hoitaa puutarhaa, vaan viidakkoa.”
Jos tämä ei ole totaalista valtaa, en tiedä mikä sitten on.
Lähde: In Danger, a Pasolini Anthology. Edited by Jack Hirschman