Essays


TRAAGINEN MUISTINMENETYS


Elokuun lopussa hallitus ilmoitti kriminalisoivansa holokaustin kieltämisen. Äitini soitti minulle uutisen luettuaan ja sanoi ykskantaan: On uskomatonta huomata elävänsä maailmassa, joka on kadottanut muistinsa. Mielestäni asiaa ei olisi voinut paremmin yhteen lauseeseen tiivistää, sillä juuri siitähän on lopulta kysymys; Totaalisesta amnesiasta. Niin syvästä, että sitä tuskin voi parantaa enää mikään. Holokaustin kieltäminen on kertakaikkisen absurdia. Tämän pitäisi olla niin päivänselvää, että onkin välttämätöntä kysyä: Miksi kenelläkään olisi tarvetta väitellä holokaustin kieltäjän kanssa? Miksi näille ihmisille annetaan minkäänlaista huomiota? Mitä ihmettä on tapahtunut objektiiviselle, historialliselle todellisuudelle, ja miten yhteiskunnassa ylipäätään ajaudutaan sellaiseen alennuksen tilaan, että keskitysleirien ja kaasukammioiden kauheuden todenperäisyydestä keskustellaan internetin jättömailla, ikään kuin ne olisivat jotain mielipidekysymyksiä? 

Keskitysleireillä tapettiin muitakin kuin juutalaisia; Vanhuksia, mielisairaita, invalideja, aseistakieltäytyjiä, homoseksuaaleja, romaneja, katolisia ja protestantteja. Pelkästään puolalaisia, ei-juutalaisia sotavankeja tuhottiin arviolta 2 miljoonan ihmisen verran. Ovatko näidenkin ihmisten kohtalot keksittyjä? Holokaustin kieltäjät väittävät kriminalisointilain osoittavan, että jotain salataan. Siinä he ovat täysin oikeassa. Mutta asia, jota salaillaan ei ole se, ettei holokaustia olisi tapahtunut, vaan pyrkimyksenä on salata kollektiivinen, terminaalivaiheeseen edennyt sairauden tila. Tätä muistinmenetystä peitellään siksi, että siitä on vallanpitäjille lopulta enemmän hyötyä kuin haittaa. Myös he ovat unohtaneet, ja siksi heillä on kiire kääntää kansalaisten huomio niihin, joiden sairaus vaikuttaa vakavammalta ja vaarallisemmalta kuin heidän omansa. Historiallisessa ajassa, siinä ajassa, jossa muistimme vielä pelasi, holokausti tapahtui ja meillä on siitä todisteet. Tragedia vain on siinä, että me emme enää elä historiallisessa ajassa, vaan suorassa lähetyksessä, ja suorassa lähetyksessä eläminen kohtalokkaasti häiritsee ihmisen kykyä ajatella ja muistaa. 

Suorassa lähetyksessä menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tapahtumat sulautuvat yhteen ja rullaavat samanaikaisesti loputonta, päätöntä rataansa, eikä mistään jää jälkeä, ei todistetta, eikä muistoa, jolla olisi pysyvää painoarvoa. Objektiivisessa, historiallisessa todellisuudessa holokausti tapahtui, eikä sen kauhuille löydy sanoja. Suorassa lähetyksessä taas ei voi olla hiljaista hetkeä ja siksi siellä on jo siirrytty kevyempiin aiheisiin. Kuvassihteeri muistaa katsojien kohahtaneet, kun heidän verkkokalvoilleen heijastettiin kuvia keskitysleirien joukkohaudoista, mutta nämä reaktiot, katkonaiset huokaukset, suupielien hallitsemattomat nykimiset ovat jo kadonneet suoran lähetyksen mustaan aukkoon studio-orkesterin rämähdettyä soittamaan, skitsofreenisen juontajan kiirehdittyä lavalle puujalkavitseineen, etteivät nämä yleisön reaktiot, historiallisen todellisuuden herättämät inhimilliset konvulsiot vahingossakaan kehittyisi kokonaisiksi ajatuksiksi, sitten suruksi, lyijynraskaaksi todellisuudeksi. Yhteiseksi, jaetuksi historiaksemme, joka on totta. 

Holokaustin kieltämistä ei kriminalisoitu siksi, että me muistaisimme paremmin, vaan siksi, että jakomielinen suora lähetys pääsee jatkumaan keskeytyksittä.