Cinema
E
W
M
Music
Exhibition
Essays
About
Contact
Channels
Essays →
M, W, E (Ajatuksia, muistiinpanoja, visioita)
Elokuvatrilogia on saanut kolmannen osansa. Se on nyt täysi. Tunnen suurta iloa, mutta myös kirvelevää haikeutta. Tulen aina pitämään sen valmistumista pienenä ihmeenä.
Kiitän sieluni syvyydestä Marilyn Monroen haamua, joka vaelsi unissani eteerisenä ja levottomana, joskus myös äreänä ja vaativana, monen vuoden ajan. Tiedän, ettei hänestä ja häntä alati vaanineesta pimeydestä ole tehty hienompaa elokuvaa kuin M. Hänkin tietää sen ja lentää siksi silloin tällöin luokseni yöperhosen muodossa muistuttamaan itsestään. Ikään kuin hänen muka tarvitsisi.
Kiitän pariisilaisen Salpêtrièren sairaalan kolmea kuuluisaa hysteerikkoa. Ilman heidän kärsimyksiään tätä trilogiaa ei olisi olemassa. Näistä naisista on aika jättänyt jo miltei puolitoista vuosisataa sitten. Heidän nimensä ovat Blanche Wittmann, Augustine Gleizes ja Geneviève Bazile Legrand. Sairaalan potilaskertomuksiin, valokuviin ja piirroksiin heidät on usein merkitty pelkin kirjaimin: W, X ja G.
Saapuessaan Salpêtrièreen nämä kovia kokeneet nuoret naiset kärsivät vaikeista psykosomaattisista oireista: kouristuksista, raajojen tuntohäiriöistä, hetkellisistä liikuntakyvyn, kuulon tai puhekyvyn menetyksistä, keholle itsestään ilmestyvistä stigmoista, harhanäyistä, unettomuudesta, raivokohtauksista, ekstaattisista kohtauksista ja valeraskauksista. Salpêtrièren arvostettu neurologi Jean-Martin Charcot pitää hysteriaa yksinomaan naisia koskevana hermostoperäisenä sairautena. Trauman käsitettä ei vielä tunneta. Sen esittelee Sigmund Freud vasta paria vuosikymmentä myöhemmin.
Charcot nousee maailmanmaineeseen järjestämällä näytöksiä, joissa Blanche, Augustine ja Geneviève saadaan hypnoosin ja suggestion avulla tanssimaan vähissä vaatteissa, käyttäytymään väkivaltaisesti, hurmoksellisesti tai provosoivasti tai matkimaan eläintä. Hysteerikon tunnottomiin raajoihin työnnetään pitkiä neuloja. Uskonnollisista harhoista kärsivän Genevièven selkään maalataan verellä ”pirun merkki”. Sitten Charcot on manaavinaan paholaista, jotta potilaan hysteerinen kohtaus olisi mahdollisimman vaikuttava. Valot välähtelevät ja taustalla soi dramaattinen musiikki.
Nämä lähes okkultistiset, ilmeisen sadistiset ja teatraaliset näytökset ovat suosittuja, ja niitä käyvät katsomassa aikansa seurapiirikasvot, nimekkäät taiteilijat, poliitikot ja tiedemiehet. Naisetkin. Blanchesta, Augustinesta ja Genevièvestä tulee kuuluisia. Heitä viedään kiertueille.
Salpêtrièren sairaalassa he ovat erityisasemassa. Naiset elävät Maagikko Charcot’n jatkuvassa kontrollissa, mutta kapinoivat tilaisuuden tullen; he aiheuttivat yleistä hämminkiä, paljastelevat itseään, riitelevät keskenään, juopottelevat ja katoavat omille retkilleen. Augustinella on suhde sairaalan apupojan kanssa. Tämä saa Charcot’n raivoihinsa. Blanche, hysterian ehdoton ylipapitar, diivailee ja kieltäytyy tulemasta hypnotisoiduksi, ellei hän saa nousta lavalle naisista ensimmäisenä.
Kapinoinnilla on toisinaan parantava vaikutus. Oman tahdon ilmaiseminen saa Blanchen oireet katoamaan muutamaksi kuukaudeksi.
Tiede ja kirkko taistelevat vallasta. Ne taistelevat näistä naisista. Kirkonmiesten mukaan W, X ja G ovat joko paholaisen riivaamia tai pyhimyksiä. Muutama vuosisata aikaisemmin heidät olisi poltettu roviolla.
Kollegoidensa mielestä Charcot ei ole juurikaan kiinnostunut potilaidensa parantamisesta. Pikemminkin päin vastoin. Mikäli hysteerikon oireet katoavat väliaikaisesti tai iän myötä, kuten niillä usein on tapana, Charcot menettää kiinnostuksensa potilaaseen. Onneksi tämä toimii myös lopulta käänteisesti. Kun Charcot kuolee, Blanche Wittmann paranee hysteriasta ja menee töihin sairaalan röntgenosastolle.
Blanchea, Augustinea ja Genevièveä hoidetaan pitkillä kylvyillä tai sähköllä. Joskus heidät sidotaan sänkyyn. Eetterin hengittäminen tekee heistä lauhkeita. W-elokuvassa Madame Eurooppa on eetteri-addikti. Myös Blanche ”W” Wittmann tulee siitä riippuvaiseksi, kuten niin moni muukin Salpêtrièren hysteerikko.
Madamen Euroopan metallinen korsetti on muunnelma laitteesta, jota kutsutaan munasarjakompressiksi. Charcot’n mielestä munasarjoihin kohdistettu paine rauhoittaa potilaan. Blanche pukeutuu siihen aina kun aistii hysteerisen kohtauksen alkavan.
Hysteriasta joko osittain tai kokonaan parantuneet naiset jäävät usein asumaan sairaalaan ja toimivat apulaisina, joskus jopa hoitajina. Mikäli oireet palaavat, heidät otetaan takaisin osastolle.
W-elokuvan muistiinpanoissa sanotaan: Hoitajien todellinen status jää epäselväksi. Ovatko hoitajat sittenkin potilaita hoitajattarien asuissa? He kävelevät pitkin instituutin käytäviä, puhuvat joutavia, nukkuvat ruumishuoneella. Jos he ovat potilaita, mitä tapahtui hoitajille?
Hysteria on tarttuvaa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Ranskassa ilmiö on tunnettu jo keskiajalta lähtien. Nunnaluostareissa se riehuu valtoimenaan. Loudunin luostarin naukuvat nunnat. Seksin nälkäiset nunnat. Hysteria ruokkii fantasiaa.
Kahden pitkän pandemiavuoden jälkeen W ilmestyy. Tyrmistystä. Hämmennystä. Miten muka Euroopan henkinen tila on verrattavissa hysteeriseen, alleen virtsaavaan naiseen ja tunteettomiin sairaanhoitajiin? Mitä ihmettä oikein yritän sanoa? Nyt kolme vuotta myöhemmin todellisuus näyttää paljon absurdimmalta kuin elokuvani. Panen merkille, että ne kuuluisat, eurooppalaiset arvot ovat enää ennen kaikkea uskon asia. Demokratiakin on uskon asia. Se on jotain abstraktia ja meistä riippumatonta. Ylhäältä annettua.
Jos johonkin pitää oikein kovasti uskoa, sen olemassaoloa alkaa jo lähtökohtaisesti epäillä. On lohdullisempaa uskoa sokeasti kuin avata silmänsä ja todeta, että systeemi, joka väittää näitä arvoja puolustavansa, onkin jo pitkään pelannut niillä pokeria ja hävinnyt ne pois.
Madame Eurooppa kiipeilee seinillä, parkuu ja kerjää sääliä. Huumehoureissaan se kiristelee hampaitaan ja haikailee loistonsa päiviä. Madame Eurooppa on sairas, mutta ei niin sairas kuin esittää olevansa. Veren juominen ja kusesksiminen ovat silkkaa julmuuden teatteria. Madame Eurooppa on marttyyri vailla aatetta. Se heittäytyy uhriksi, tämän vastuuttoman ajan hengen mukaan.
Sota jylisee, Pelin panokset kovenevat. Tapahtumien kulkuun tuntuu olevan mahdotonta vaikuttaa. Koneisto tirskuu öljyä. Se jauhaa todellisuuttamme simulaation vauhdilla.
Olemme jo toisessa todellisuudessa. Uuden ja vanhan maailman väliin repeää railo, ja railosta nousee eetterin pistävä katku. Tämä on erityinen hetki. Aivan minä hetkenä hyvänsä pintaan nousee Euroopan riivattu ja raiskattu, ajan ja syvyyksien runtelema jättimäinen ruho. Musta vesi pulppuaa, kuohuu ja porisee, kun se ilmestyy esiin järkälemäisenä, syöpyneenä. Ruho höyryää ja höyryssä väreilevät hetken myös totuus ja pyhyys, kunnes haihtuvat. Ruumis kääntyy hitaasti aallokossa. Kasvot ovat tunnistamattomiksi pöhöttyneet.
Blanche Wittman työskentelee röntgenosastolla ja ottaa vastaan säteilyä. Kukaan ei vielä tiedä, että tämä säteily vie hengen. Häneltä amputoidaan käsivarsi, sitten toinen. Häntä työnnetään puulaatikossa pitkin Salpêtrièren käytäviä, kunnes hän kuolee.
Kuollessaan hän vannoo, että kaikki oli totta. Sitten hän vaipuu syvyyksiin.
Muistot. Ilmestys. Seisomme jäälautalla, eikä kukaan tiedä, mihin se on ajelehtimassa.
Madame Eurooppa saa puhelun Medusan lautan Kapteenilta, joka ilmoittaa saapuneensa tulevaisuuteen. Kapteeni on pettynyt. Tulevaisuus ei ollutkaan sitä, mitä hän kuvitteli. Tulevaisuus on pelkkä jätekertymä. Katakombit täyttyvät vedestä. Vesi nousee, nousee.
Illuusion aika on ohi. Vertailukohdat hävitetään. Kalvo jännittyy jännittymistään, mutta se ei repeä.
E-elokuvan surupukuinen oraakkeli heittäytyy hiekalle ja parahtaa: ”There must be something other than this.” Täytyyhän olla jotain muutakin. Ja onkin. Tyhjän aavikon ihme. Kirjoitan muistiinpanoihin: Elokuva ei vain tapahdu aavikolla. Aavikko on itse elokuva. Se on hiljainen, suojeleva voima.
Illuusion kadotessa alkaa monistuminen. Hyperrealistisen ajan doppelgängerit eivät ole hyviä eivätkä pahoja. Hyperrealistisen ajan väkivalta ei ole hyvää eikä pahaa. Se on vakio. Jatkuva suora lähetys.
Trilogian viimeisessä osassa entinen poliitikko Eva Vogler suorittaa anasyrman Nobel-illallisella. Hillitty ja hallittu poliitikko paljastaa häpynsä kuin Salpêtrièren hysteerikko ikään. Mikä voima saa hänet käyttäytymään näin?
En aio vastata kysymykseen. Tämä ei tule olemaan sielun kaivelua à la Ingmar Bergman. Tämä on B niin kuin Baudrillard. Simulaation vauhdilla pyörivä maailma ei ole kiinnostunut sieluista tai syistä, vaan ilmiöistä. Tuhkimotarinoista. Niitä voi kierrättää ja kuluttaa loputtomiin.
Päätän anastaa nimen ”Vogler” Bergmanin elokuvasta ”Persona”. Siinä Elisabeth Voglerin hahmo on näyttelijätär, joka lakkaa puhumasta.
Salpêtrièressa Geneviève vaivutetaan hypnoosiin. Hän vaipuu niin syvälle, että hänen elintoimintonsa miltei pysähtyvät. Hänen kehonsa on kylmä ja pulssi heikko. Päivien ajan hän makaa liikkumattomana kuoleman rajamailla, kuin Lumikki lasiarkussaan. Syväjäädytettynä.
Walt Disney. Tuo simulaation ajan tytärten isäpuoli nukkuu nestemäisessä typessä. Näen Eva Voglerin seisomassa hänen arkkunsa äärellä.
Kaikki tarinat siirtyvät simulaation omistukseen. Se ohjaa kaikkien tapahtumien kulkua. Eva Vogler harhailee todellisuuden autiomaassa samalla kun toisaalla luodaan strategia. Peli tarvitsee häiriötekijöitä, spektaakkeleita. Mikäli Eva haluaisi lopettaa pelin, hän huomaisi sen olevan mahdotonta. Simulaatio on jo monistanut hänet. Simulaatio omistaa hänet.
Todellisuuden autiomaa. Hiekaksi jauhautunut imperiumi. Kartta on riekaleina ja mitäpä sillä enää tekisikään? Kirjoitan muistiinpanoihin: Taivasta ei näytetä kertaakaan elokuvan aikana. Vain hiekkaa. Silmänkantamattomiin jatkuvaa autiomaata. Lähikuvia niukasti tai ei ollenkaan. Etäisyys saa katsojan tuntemaan, että hänkin on autiomaassa. Me olemme kaikki autiomaassa. Se on yhteinen, jaettu mielentila.
Baudrillard ei selvästikään viitannut autiomaalla mihinkään konkreettiseen. Mutta entäpä jos…
Geneviève herää. Hän on pitkään sairas ja voimaton. Charcot lähettää hänet Lourdesin parantaville lähteille. Paikkaan, jossa Bernadette Soubirous -niminen tyttö on kerran kohdannut Neitsyt Marian Ilmestyksen. Charcot ei arvatenkaan usko ihmeisiin, vaan autosuggestioon. Elämänsä loppupuolella hän lähettää Lourdesiin muitakin potilaitaan. Moni heistä paranee.
Hysterian huippu nähdään hetkellä jolloin maailma on suurten mullistusten tilassa: voimakas teollistuminen, sotia, vallankumouksia, evoluutioteoria, kolonialismi, tiede murtautuu uskonnon alueelle… Ihmiset on ajettu koe-eläimiksi savuisiin kaupunkeihin, työskentelemään tehtaisiin. Asumaan pieniin, likaisiin luukkuihin. Kaikki entinen on revitty juuriltaan.
Muistivihkossa lukee: Blanche, Augustine ja Geneviève ovat vanhan ja uuden maailman välikappaleita. Suurten, järisyttävien muutosten henkisiä ja fyysisiä kokijoita. Näkijöitä. Kehon kirjureita. Henki irtoaa lihasta. He putoavat railoon ja hysteria heidän mukanaan.
”Naisten kehoista on tullut poliittisia taistelutantereita.” YK:n pääsihteeri António Guterres on naistenpäivän puheessaan vain puolittain oikeassa. Naisen keho on kautta aikain ollut poliittinen taistelutanner. Guterres lausuu ympäripyöreyksiä naisten oikeuksiin kohdistuvista ”ulkoisista uhkista” ja ”digitaalisen ajan uhkista”. Hän ei vahingossakaan puhu kieltä, jota kaikki ymmärtäisivät.
Hän ei sano: sodat romahduttavat naisen ja lapsen aseman. Hän ei sano: sotatraumojen seurauksena perheväkivalta kasvaa räjähdysmäisesti ja siirtyy henkisenä kärsimyksenä seuraaviin sukupolviin. Hän ei sano: Militarismi pönkittää ja ihannoi väkivaltaisen miehen mallia. Se ihannoi poikansa sodalle uhraavan naisen mallia. Hän ei sano, että verkkoympäristö on seksuaalisen hyväksikäytön ja välinpitämättömyyden kasvualusta. Hän onnistuu olemaan sanomatta juuri mitään.
”Naisten kehoista on tullut poliittisia taistelutantereita” on runollinen ja vastuuton lausahdus, jos sen jättää lillumaan epämääräisyyteen. Sillä tässä vaarallisessa, historiattomassa, ja silti alati taaksepäin kääriytyvässä ajassa sanat ovat menettäneet tehonsa. Vertauskuvilla ei ole heijastuspintaa. Kun kollektiivinen alitajunta tyhjennetään illuusiosta, symboliikasta ja allegorioista, varmistetaan ehdoton, typerryttävä läpinäkyvyys ja sisäisten maailmojen hidas autioituminen.
Naisen alaston keho makaa trilogiani keskiössä. Se makaa vatsallaan, kasvot hiuspehkon alle piiloutuneena. Kuka hän on? Mitä hänelle on tapahtunut?
Aika kääriytyy taaksepäin. Valmistelen ensimmäistä pitkää elokuvaani nimeltä M; Marilyn Monroe, seksi ja kuolema. Esoteerinen, monta alkua ja loppua sisältävä painajaisuni.
M on nainen, joka katoaa limboon. Hän vaeltaa alasti pimeästä pimeään. Hänen äänensä kuuluu aina vain puhelimen välityksellä. Häntä salakuunnellaan. Häntä tarkkaillaan. Hänet hypnotisoidaan. Hänet balsamoidaan. Hän yrittää itsemurhaa kietomalla muovipussin päähänsä, toistellen samalla pedagoginsa Lee Strasbergin sanoja: The only thing between an actress and suicide is concentration. Keskittyminen estää railoon putoamisen.
Viisikymmenluku ja Marilyn Monroe. Tämä hauska, älykäs, lempeä ja herkkä nainen huokuu iloa ja lihallisuutta, huumoria ja nautintoa. Hänen tyrmäävyytensä ei ole viileän etäistä, vaan naapurintyttömäisen lähestyttävää.
Kaikesta säteilystään huolimatta hänen sisällään asuu ja hänen lihaansa kurittaa synkkä, yksinäisyyttä, pimeää ja mielisairautta pelkäävä kaksoisolento. Kuoleman kanssa uhkapeliä pelaava, lääkkeitä napsiva kaksoisolento. Se valtaa koko ajan enemmän tilaa, niin että Marilynin on lopulta ostettava talo 12305 Fifth Helena Drivelta Hollywoodista. Talon valitsee Marilynin oma Charcot, psykiatri Ralph Greenson.
MM on käynyt läpi jo yhden muodonmuutoksen kaltoin kohdellusta lastenkotilapsesta maailman juhlituimmaksi komedienneksi ja halutuimmaksi naiseksi. 1960-luvulle tultaessa Marilyn on jo väsynyt, mutta yrittää jälleen uutta metamorfoosia. Hän sulattaa kuuluisat kurvinsa, alkaa pukeutua housuihin, tekee uusia suunnitelmia ja haaveilee vakavasta elokuvaroolista.
Hän yrittää ajelehtia vapaana uudessa ajassa, jatkuvien kriisien, atomisodan uhan ajassa.
Hänen säteilynsä voimistuu entisestään, muuttuu yliluonnolliseksi. Hän makaa sekä presidentti Kennedyn että tämän veljen kanssa. Hän asettaa valkeaksi puuteroidun kehonsa maalitauluksi hetki hetkeltä lähenevän poliittisen skandaalin keskiöön. Mutta hän ehtii kuolla. Hän ehtii kuolla kaksi kertaa ennen kuin hänet löydetään.
Hän elää ja kuolee tuhansia ja taas tuhansia kertoja meidän mieliksemme.
On aika astua sisään kuoleman pukuhuoneeseen, Norma Jean.
Nuku rauhassa Norma Jean
valkoisen lakanan alla.
On kuolema märkää unta.
Nuku rauhassa Norma Jean
valkoisen lakanan alla
kun hiljaa niin hiljaa yössä
soi kylmän sodan lullabye… ‘
(Arto Melleri)
Samana keväänä kun M ilmestyy, metoo ravistelee maailmaa. Monet pitävät sitä vallankumouksena. Omasta mielestäni se on poliittisesti korrekti kompromissi, kuten useimmat aikamme vallankumoukset. Metoo imaisee hetkeksi elokuvani, mutta sylkäisee sen pian pois: väärää polttoainetta. M on kaikella tapaa epäsopiva, hankala nainen. Sitä on vaikea sijoittaa mihinkään elokuvalliseen jatkumoon. Sen feminismi on häiritsevää ja synkkää. M ei voimaannuta. Se kirkuu hysteerisenä ja nostaa pintaan tabun toisensa perään.
Ymmärrän pian, että jos M jää yksin, sitä pidetään friikkinä luonnonoikkuna. Vahinkolapsena. Syrjään tuupattavana hysteerikkona. Näin ei saa tapahtua. Päätän tehdä trilogian…
Ja se ihmeellinen asia, että nämä kolme sisarta näkivät päivänvalon… Että ne lilluvat nyt kanssani jäälautalla, matkalla ei-mihinkään, mutta pelastettuina. Se, ystävät, on vallankumous.